Suomi-tytöt Italiassa

Ihana "pidennetty viikonloppu" takana rakkaiden ystävien kanssa, jotka olen tuntenut kohta 10 vuotta. En ollut suunnitellut mitään ihmeellistä ohjelmaa Chiantin viinitilakäynnin lisäksi, mutta jotenkin sitä tekemistä vain ilmaantui ja aika lensi siivillä. Niinhän se tekee aina, kun on mukavaa. Torstaina aloitimme aikaisin aamulla ja treffasimme Via San Gallon ja Via Delle Ruoten risteyksessä italialaiseen tapaan vähän sinne päin, puolelta tai siihen suuntaan. Tytöt sisäistivätkin viikonlopun aikana piano piano-ajattelun hienosti ja taisin olla vain kerran heitä myöhemmin tapaamispaikalla. Torstaina kiertelimme rentoon tyyliin kaupungilla ja katsastimme päänähtävyydet. Ninan ja Anun reaktiot ja ilmeet muistuttivat tällaista kauneuteen turtunutta jäärää Firenzen upeudesta. Tottuminen tapahtuu niin nopeasti. Päätimme spontaanisti kiivetä myös Duomon kupoliin, kun jonoakaan ei ollut liikaa. Täytyy sanoa, että ylhäällä odottavat näkymät olivat kaiken sen kiipeämisen arvoiset, mutta ahtaanpaikankammoiselle portaikko ei kyllä sovi. Itsekin kärsin pienoisesta ahdistuksesta ahtaissa paikoissa, esimerkiksi juuri portaikoissa, joiden kumpaakaan päätä ei näy. Yhdessä vaiheessa jonotimme jossakin Duomon keskivaiheilla kapeissa portaissa, eikä ihmismassa liikkunut kymmeneen minuuttiin mihinkään. Ilma alkoi tuntua tunkkaiselta, ja piti siinä sitten ottaa takkia pois ja hengitellä rauhallisesti. Korkean paikan kammosta en sen sijaan kärsi lainkaan, joten huipulla oli mahtavaa. Kupolin pystyi kiertämään, joten joka suuntaan näki. Lisäksi tasanne oli tilava eikä liian ruuhkainen, kaikkialle oli tilaa katsella rauhassa. 10 € maksava lippu on voimassa 24 tuntia, eli Duomoon tai viereiseen kellotorniin voi kiivetä saman päivän aikana niin monta kertaa kuin jalat, kunto ja aika vain antavat myöten.

Torstaihin kuului myös piknik Piazzale Michelangelolla, live-musiikkia ja alkavan auringonlaskun seuraamista. Täytyy sanoa, että ilmojen suhteen meillä kävi mieletön tuuri! Maanantaina ja tiistaina sateli koko päivän, mutta keskiviikosta sunnuntaihin saimme nauttia päivisin lähes hellelukemista. Pari suojaamatonta Suomi-nenää saattoi jopa vähän palaa. Illalla odotti Kitchin superhyvä aperitiivi-buffet, tähän asti kokeilemistani paras (mutta myös kallein, 10 €.) Silmät söivät taas vähän enemmän kuin suu veti, mutta olipahan hyvää. Seuraamme liittyivät myös Tiina ja Anna, myöhemmin nautituille jälkkäri-gelatoille Ursulakin. Anun ja Ninan ilmeet ensimmäisen lusikallisen jälkeen olisi pitänyt saada videolle, ai että.

Perjantaina tapasimme kymmeneltä risteyksessä ja suuntasimme aamukahveille erittäin paikalliseen kahvilaan lähellä Piazza della Libertaa. Siellä todistimme parisuhdedraamaa, jonka aiheena oli lottous ja ilmeisesti miehen liian pitkälle viety uhkapelivimma. Täydellisen aamuhetken jälkeen tytöt tekivät löytöjä vaatekaupassa nimeltä Subdued, ja muutenkin perjantaipäivä oli pyhitetty tuliaisten hankinnalle ja päämäärättömälle harhailulle kaupungilla. Kävimme mm. ostamassa Pugi-leipomosta (tämäkin Maran suositus) keksejä ja istahdimme syömään niitä Duomon portaille, ihmisvilinää seuraillen. Vein vieraani tietenkin Bonaugoon syömään, tarjoilija ihastui tyttöihin välittömästi ja kutsui käymään baariin, jossa hän iltaisin työskentelee. Lupasimme harkita asiaa, vaikka pikkurilli-lupaus olisi ehkä velvoittanut määrätietoisempaan päätöksentekoon. No, Nina ja Anu olivat varsin ihastuneita ruokaan, tarjoilijaan ja ilmapiiriin. Olimme esimerkiksi vähän myöhässä lounasajasta, mutta keittiö suostui silti tekemään meille vielä pastat. Ei muuten ikinä onnistuisi Suomessa! Törmäsimme Bonaugossa myös Tiinaan ja hänen tänne tulleeseen kaveriinsa, huomaa mikä on meidän lemppariravintolamme. Ja jälleen sen, että Firenze on oikeasti suuri kylä, tuttuihin törmää erittäin usein sattumalta. Niin tapahtui ruuan jälkeenkin, kun näimme kaksi opiskelijaa suomen kielen tunneilta.

Pidimme lyhyen suihku- ja laittautumistauon, sitten Nina, Anu, Salla ja Tiina tulivat meille aloittelemaan iltaa. Suomi-tyttöjen vaihtaessa kokemuksia ja tutustuessa toisiinsa musiikin ja viinin saattelemana äänenvoimakkuus ja naurun määrä kohosivat välillä tähtitieteellisiin lukemiin. Kaikkien kemiat kohtasivat kivasti, ja katolle vievä ikkuna osoittautui menestykseksi. Siinä istuskeltiin ja katseltiin tähtitaivasta, taustalla taisi soida joku suomalainen kappale. Veimme myös suklaamaistiaisia (Fasua) alakertaan kämppiksille, tykkäsivät kovasti. Giada myös väitti, että italiani on kehittynyt - alussa kanssani ei voinut jutella kuin käytännön jutuista, nykyään jo paljon muustakin. Kiva, jos se on totta, itse en sitä ehkä niin hyvin huomaa. Jatkopaikaksemme valikoitui kämppisten suosituksesta Bar Rex Via Fiesolanalla, se oli tupaten täynnä ja törmäsimme sattumalta Annaan! Suuri kylä, jälleen. Kukaan meistä ei onneksi välitä yökerhojen jumputijumputi-meiningistä, joten paikallisten täyttämä, kivasti sisustettu ja hyvää musiikkia soittava baari oli täydellinen meille. Ainoa miinus oli vain yksi vessa koko baarissa (!!), mutta muuten oli todella hauska paikka ja ilta. Ja 10 minuutin kävely kotiin, luksusta.

Lauantai alkoi jälleen pienellä univajeella, mutta emme antaneet sen haitata. Söimme "kalastajan risotot", ja ehkä vähän lapsellisesti ajattelimme niissä olevan kalaa. Vääääääärin, olisi pitänyt varmistaa. Nyt on sitten maistettu simpukoita ja mustekalaa, eikä ollut edes pahaa. Ronkeli-Riikka on näköjään vaipumassa unholaan. Lauantai kului melko pitkälti Chiantissa kahdella eri viinitilalla, joista toisesta ostimme myös kolmeen pekkaan erittäin hyvän punaviinin. Jaamme sen joskus pimeänä, kylmänä talvipäivänä ja muistelemme Firenzen lämpöä. Maistelu oli positiivinen kokemus; mielikuvani oli lähinnä pieni suullinen jokaista viiniä, sen jälkeen niiden pois sylkeminen. Tällä retkellä ei laseja täytettäessä kuitenkaan turhia säästelty, ja huomasimmekin, kuinka salin äänenvoimakkuus kummasti nousi maistelukierrosten edetessä. Pidimme enemmän 24 € maksaneesta viinistä kuin 74 € maksaneesta, kumma juttu. Pecorino, balsamico, salamit ja oliiviöljyyn kastettavat leivät sopivat kokonaisuuteen täydellisesti, kriittinen restonomi-opiskelijammekin oli oikein tyytyväinen kaikkeen. Lopuksi saimme vielä maistiaiset grappaa, hyi. Opas neuvoikin pidättämään hengitystä ja juomaan sen vain mahdollisimman nopeasti, turhia ajattelematta. Chianti oli upeaa, polveilevaa, viiniköynnösten rikastuttamaa Toscanan maaseutua - olimme onnellisia, että päätimme tulla. Retken järjesti My Tour-niminen lafka, ja opiskelijoille se maksoi vain 30 €. Lisäksi virkailijalle riitti todisteeksi, että vain minä näytin italialaisen opiskelijakorttini.

Poggio Amorellin viinitila.

Monteriggioni.

Kello 21 oli varaus Pizzaiuoloon. Nina ja Anu rakastuivat siihen yhtä paljon kuin minäkin. Anna tuli myös mukaamme syömään, ja ruuan jälkeen vietimme vielä viimeistä iltaa Duomon portailla. Sinne saapui myös Ursula, Annan kämppis ja kaksi kaveria, Matteo ja Matteo. Se oli huvittavaa, Matteo taitaa olla italiassa melko suosittu nimi. Oli ihana viimeinen ilta, mutta lähdimme puolenyön maissa nukkumaan, univaje painoi ja Anun lento takaisin Norjaan lähti aikaisin aamulla.

Sunnuntaina Anun jo lähdettyä Nina tuli ikkunani alle ja heitin hänelle avaimen, jotta matkalaukun saisi aamupäiväksi meille säilöön. Kaikki ei mennyt kuitenkaan niin kuin Strömsössä, ja katsoin kuin hidastetusta elokuvasta, kuinka yllättävä tuulenpuuska tarttui avainnauhaan ja muutti heiton suuntaa (saatoin myös tähdätä huonosti, mutta syytetään nyt tuulta). Avaimet lensivät siis kaivoon. Kyllä. Siis sellaiseen sadevesikaivoon, jossa on ritilä. Kaikkeen aina rauhallisesti ja panikoitumatta suhtautuva Nina pyysi tuomaan jotain välineitä, joilla avaimia voisi yrittää onkia. Itse vain hoin muutamia valikoituja voimasanoja, joista en saanut kyllä yhtään voimaa, ja sadattelin huonointa mahdollista tuuria. Sain kämppiksiltä rautalangan tapaista, sakset ja jonkun kapustan, ja nämä aseet mukanani lähdin epätoivoiseen taistoon sunnuntai-aamua vastaan.

Eihän siitä onkimisesta mitään tullut, kaikki työkalut olivat liian lyhyitä. Yritimme jotain narun sitomista kapustaan sen pidentämiseksi, mutta tekele oli aivan liian epävakaa. Pelastavaksi enkeliksi osoittautui avulias naapuri, opiskelijatyttö, joka tuli ihmettelemään epätoivoamme ja löysi sitten jostain tarpeeksi pitkän tikun. Voi sitä voitonriemun ja huojennuksen määrää! Avainnauhan heitin suosiolla roskiin, koska se haisi, no, viemäriltä. Onneksi neste kaivossa ylsi tarpeeksi korkealle, että avaimet oli edes mahdollista saada ongittua ylös. Aamun koettelemukset haukkasivat harmittavan ison palan viimeisistä Firenze-hetkistämme yhdessä, mutta ehdimme kuitenkin kääntyä Piazza dei Ciompin kirpputorilla ennen lentokenttäbussin lähtöä. Nyt on takki täynnä ihania muistoja, joilla jaksaa taas pitkälle. Kaiken lisäksi Otto tulee tänne keskiviikkona! Ihan vain päätti, että tulee, ja sitten osti lentoliput. Niin sen pitää ollakin, sellaisista ihmisistä tykkään. Rakastan. Sellainen olen vähän itsekin.

Ikkuna katolle.

Eväät.

Bar Rex.

Uusia makuelämyksiä.

Jälkkärikakut Pizzaiuolossa.

Illanviettoa Duomolla.

Katukirppis.