Suomi-tytöt Italiassa

Ihana "pidennetty viikonloppu" takana rakkaiden ystävien kanssa, jotka olen tuntenut kohta 10 vuotta. En ollut suunnitellut mitään ihmeellistä ohjelmaa Chiantin viinitilakäynnin lisäksi, mutta jotenkin sitä tekemistä vain ilmaantui ja aika lensi siivillä. Niinhän se tekee aina, kun on mukavaa. Torstaina aloitimme aikaisin aamulla ja treffasimme Via San Gallon ja Via Delle Ruoten risteyksessä italialaiseen tapaan vähän sinne päin, puolelta tai siihen suuntaan. Tytöt sisäistivätkin viikonlopun aikana piano piano-ajattelun hienosti ja taisin olla vain kerran heitä myöhemmin tapaamispaikalla. Torstaina kiertelimme rentoon tyyliin kaupungilla ja katsastimme päänähtävyydet. Ninan ja Anun reaktiot ja ilmeet muistuttivat tällaista kauneuteen turtunutta jäärää Firenzen upeudesta. Tottuminen tapahtuu niin nopeasti. Päätimme spontaanisti kiivetä myös Duomon kupoliin, kun jonoakaan ei ollut liikaa. Täytyy sanoa, että ylhäällä odottavat näkymät olivat kaiken sen kiipeämisen arvoiset, mutta ahtaanpaikankammoiselle portaikko ei kyllä sovi. Itsekin kärsin pienoisesta ahdistuksesta ahtaissa paikoissa, esimerkiksi juuri portaikoissa, joiden kumpaakaan päätä ei näy. Yhdessä vaiheessa jonotimme jossakin Duomon keskivaiheilla kapeissa portaissa, eikä ihmismassa liikkunut kymmeneen minuuttiin mihinkään. Ilma alkoi tuntua tunkkaiselta, ja piti siinä sitten ottaa takkia pois ja hengitellä rauhallisesti. Korkean paikan kammosta en sen sijaan kärsi lainkaan, joten huipulla oli mahtavaa. Kupolin pystyi kiertämään, joten joka suuntaan näki. Lisäksi tasanne oli tilava eikä liian ruuhkainen, kaikkialle oli tilaa katsella rauhassa. 10 € maksava lippu on voimassa 24 tuntia, eli Duomoon tai viereiseen kellotorniin voi kiivetä saman päivän aikana niin monta kertaa kuin jalat, kunto ja aika vain antavat myöten.

Torstaihin kuului myös piknik Piazzale Michelangelolla, live-musiikkia ja alkavan auringonlaskun seuraamista. Täytyy sanoa, että ilmojen suhteen meillä kävi mieletön tuuri! Maanantaina ja tiistaina sateli koko päivän, mutta keskiviikosta sunnuntaihin saimme nauttia päivisin lähes hellelukemista. Pari suojaamatonta Suomi-nenää saattoi jopa vähän palaa. Illalla odotti Kitchin superhyvä aperitiivi-buffet, tähän asti kokeilemistani paras (mutta myös kallein, 10 €.) Silmät söivät taas vähän enemmän kuin suu veti, mutta olipahan hyvää. Seuraamme liittyivät myös Tiina ja Anna, myöhemmin nautituille jälkkäri-gelatoille Ursulakin. Anun ja Ninan ilmeet ensimmäisen lusikallisen jälkeen olisi pitänyt saada videolle, ai että.

Perjantaina tapasimme kymmeneltä risteyksessä ja suuntasimme aamukahveille erittäin paikalliseen kahvilaan lähellä Piazza della Libertaa. Siellä todistimme parisuhdedraamaa, jonka aiheena oli lottous ja ilmeisesti miehen liian pitkälle viety uhkapelivimma. Täydellisen aamuhetken jälkeen tytöt tekivät löytöjä vaatekaupassa nimeltä Subdued, ja muutenkin perjantaipäivä oli pyhitetty tuliaisten hankinnalle ja päämäärättömälle harhailulle kaupungilla. Kävimme mm. ostamassa Pugi-leipomosta (tämäkin Maran suositus) keksejä ja istahdimme syömään niitä Duomon portaille, ihmisvilinää seuraillen. Vein vieraani tietenkin Bonaugoon syömään, tarjoilija ihastui tyttöihin välittömästi ja kutsui käymään baariin, jossa hän iltaisin työskentelee. Lupasimme harkita asiaa, vaikka pikkurilli-lupaus olisi ehkä velvoittanut määrätietoisempaan päätöksentekoon. No, Nina ja Anu olivat varsin ihastuneita ruokaan, tarjoilijaan ja ilmapiiriin. Olimme esimerkiksi vähän myöhässä lounasajasta, mutta keittiö suostui silti tekemään meille vielä pastat. Ei muuten ikinä onnistuisi Suomessa! Törmäsimme Bonaugossa myös Tiinaan ja hänen tänne tulleeseen kaveriinsa, huomaa mikä on meidän lemppariravintolamme. Ja jälleen sen, että Firenze on oikeasti suuri kylä, tuttuihin törmää erittäin usein sattumalta. Niin tapahtui ruuan jälkeenkin, kun näimme kaksi opiskelijaa suomen kielen tunneilta.

Pidimme lyhyen suihku- ja laittautumistauon, sitten Nina, Anu, Salla ja Tiina tulivat meille aloittelemaan iltaa. Suomi-tyttöjen vaihtaessa kokemuksia ja tutustuessa toisiinsa musiikin ja viinin saattelemana äänenvoimakkuus ja naurun määrä kohosivat välillä tähtitieteellisiin lukemiin. Kaikkien kemiat kohtasivat kivasti, ja katolle vievä ikkuna osoittautui menestykseksi. Siinä istuskeltiin ja katseltiin tähtitaivasta, taustalla taisi soida joku suomalainen kappale. Veimme myös suklaamaistiaisia (Fasua) alakertaan kämppiksille, tykkäsivät kovasti. Giada myös väitti, että italiani on kehittynyt - alussa kanssani ei voinut jutella kuin käytännön jutuista, nykyään jo paljon muustakin. Kiva, jos se on totta, itse en sitä ehkä niin hyvin huomaa. Jatkopaikaksemme valikoitui kämppisten suosituksesta Bar Rex Via Fiesolanalla, se oli tupaten täynnä ja törmäsimme sattumalta Annaan! Suuri kylä, jälleen. Kukaan meistä ei onneksi välitä yökerhojen jumputijumputi-meiningistä, joten paikallisten täyttämä, kivasti sisustettu ja hyvää musiikkia soittava baari oli täydellinen meille. Ainoa miinus oli vain yksi vessa koko baarissa (!!), mutta muuten oli todella hauska paikka ja ilta. Ja 10 minuutin kävely kotiin, luksusta.

Lauantai alkoi jälleen pienellä univajeella, mutta emme antaneet sen haitata. Söimme "kalastajan risotot", ja ehkä vähän lapsellisesti ajattelimme niissä olevan kalaa. Vääääääärin, olisi pitänyt varmistaa. Nyt on sitten maistettu simpukoita ja mustekalaa, eikä ollut edes pahaa. Ronkeli-Riikka on näköjään vaipumassa unholaan. Lauantai kului melko pitkälti Chiantissa kahdella eri viinitilalla, joista toisesta ostimme myös kolmeen pekkaan erittäin hyvän punaviinin. Jaamme sen joskus pimeänä, kylmänä talvipäivänä ja muistelemme Firenzen lämpöä. Maistelu oli positiivinen kokemus; mielikuvani oli lähinnä pieni suullinen jokaista viiniä, sen jälkeen niiden pois sylkeminen. Tällä retkellä ei laseja täytettäessä kuitenkaan turhia säästelty, ja huomasimmekin, kuinka salin äänenvoimakkuus kummasti nousi maistelukierrosten edetessä. Pidimme enemmän 24 € maksaneesta viinistä kuin 74 € maksaneesta, kumma juttu. Pecorino, balsamico, salamit ja oliiviöljyyn kastettavat leivät sopivat kokonaisuuteen täydellisesti, kriittinen restonomi-opiskelijammekin oli oikein tyytyväinen kaikkeen. Lopuksi saimme vielä maistiaiset grappaa, hyi. Opas neuvoikin pidättämään hengitystä ja juomaan sen vain mahdollisimman nopeasti, turhia ajattelematta. Chianti oli upeaa, polveilevaa, viiniköynnösten rikastuttamaa Toscanan maaseutua - olimme onnellisia, että päätimme tulla. Retken järjesti My Tour-niminen lafka, ja opiskelijoille se maksoi vain 30 €. Lisäksi virkailijalle riitti todisteeksi, että vain minä näytin italialaisen opiskelijakorttini.

Poggio Amorellin viinitila.

Monteriggioni.

Kello 21 oli varaus Pizzaiuoloon. Nina ja Anu rakastuivat siihen yhtä paljon kuin minäkin. Anna tuli myös mukaamme syömään, ja ruuan jälkeen vietimme vielä viimeistä iltaa Duomon portailla. Sinne saapui myös Ursula, Annan kämppis ja kaksi kaveria, Matteo ja Matteo. Se oli huvittavaa, Matteo taitaa olla italiassa melko suosittu nimi. Oli ihana viimeinen ilta, mutta lähdimme puolenyön maissa nukkumaan, univaje painoi ja Anun lento takaisin Norjaan lähti aikaisin aamulla.

Sunnuntaina Anun jo lähdettyä Nina tuli ikkunani alle ja heitin hänelle avaimen, jotta matkalaukun saisi aamupäiväksi meille säilöön. Kaikki ei mennyt kuitenkaan niin kuin Strömsössä, ja katsoin kuin hidastetusta elokuvasta, kuinka yllättävä tuulenpuuska tarttui avainnauhaan ja muutti heiton suuntaa (saatoin myös tähdätä huonosti, mutta syytetään nyt tuulta). Avaimet lensivät siis kaivoon. Kyllä. Siis sellaiseen sadevesikaivoon, jossa on ritilä. Kaikkeen aina rauhallisesti ja panikoitumatta suhtautuva Nina pyysi tuomaan jotain välineitä, joilla avaimia voisi yrittää onkia. Itse vain hoin muutamia valikoituja voimasanoja, joista en saanut kyllä yhtään voimaa, ja sadattelin huonointa mahdollista tuuria. Sain kämppiksiltä rautalangan tapaista, sakset ja jonkun kapustan, ja nämä aseet mukanani lähdin epätoivoiseen taistoon sunnuntai-aamua vastaan.

Eihän siitä onkimisesta mitään tullut, kaikki työkalut olivat liian lyhyitä. Yritimme jotain narun sitomista kapustaan sen pidentämiseksi, mutta tekele oli aivan liian epävakaa. Pelastavaksi enkeliksi osoittautui avulias naapuri, opiskelijatyttö, joka tuli ihmettelemään epätoivoamme ja löysi sitten jostain tarpeeksi pitkän tikun. Voi sitä voitonriemun ja huojennuksen määrää! Avainnauhan heitin suosiolla roskiin, koska se haisi, no, viemäriltä. Onneksi neste kaivossa ylsi tarpeeksi korkealle, että avaimet oli edes mahdollista saada ongittua ylös. Aamun koettelemukset haukkasivat harmittavan ison palan viimeisistä Firenze-hetkistämme yhdessä, mutta ehdimme kuitenkin kääntyä Piazza dei Ciompin kirpputorilla ennen lentokenttäbussin lähtöä. Nyt on takki täynnä ihania muistoja, joilla jaksaa taas pitkälle. Kaiken lisäksi Otto tulee tänne keskiviikkona! Ihan vain päätti, että tulee, ja sitten osti lentoliput. Niin sen pitää ollakin, sellaisista ihmisistä tykkään. Rakastan. Sellainen olen vähän itsekin.

Ikkuna katolle.

Eväät.

Bar Rex.

Uusia makuelämyksiä.

Jälkkärikakut Pizzaiuolossa.

Illanviettoa Duomolla.

Katukirppis.

Vieraita

On se kyllä kaunis.

Tänään Firenzeen saapuvat Nina ja Anu loppuviikkoani sulostuttamaan! Kone laskeutuu itse asiassa tunnin päästä, ja menen vastaan parin kadun päässä olevaan hostelliin, jossa he yöpyvät. Mennään lasillisillekin, jos tytöt vielä pitkän matkustuspäivän jälkeen jaksavat. Arki rullaa Italiassa yhä normaaliin tapaan, sää on vain vähän kylmennyt ja pimeä tulee aikaisemmin. Olen tosin kuullut, että Suomessa on jo pakkasta, eli kaikki on suhteellista. Täällä on siis päivisin vielä +20, öisin suunnilleen +10.

Olin ensimmäisinä viikkoina aivan rakastunut Firenzeen, nyt kaikki tuntuu tavallisen mukavalta. Pelottaakin välillä, että olenko jo turtunut siihen, kuinka ihana kaupunki tämä loppupeleissä on, ja kuinka etuoikeutettu olen, kun saan täällä asua ja opiskella. Toisaalta olen myös alkanut huomata joitakin ärsyttäviä piirteitä. Niin käy aina, kun on pidempään uudessa paikassa, eikä turistihuttu enää sumenna silmiä. Eniten itse asiassa ärsyttävät juuri turistit, joita tuntuu olevan kaikkialla; aina tiellä, tukkimassa kadut, heiluttelemassa sateenvarjojaan ja kuvailemassa kaikkea selfie-stickeillään. Tiedän, että olin aluksi itsekin ärsyttävä, valokuvaava turisti, ei siinä mitään. Nyt tunnen kuitenkin olevani ainakin enemmän paikallinen kuin turisti, ja yritän määrätietoisesti välttää kaikkia tunnetuimpia turistikatuja ja -ravintoloita. Jenkkejä täällä on ihan mielettömästi, tietyillä alueilla Duomon ja Ponte Vecchion läheisyydessä englantia kuulee poikkeuksetta enemmän kuin italiaa. Täällä myydään uskomattomia täytettyjä sämpylöitä, ihania pastoja ja maailman parasta pizzaa, mutta salaatit ja muut terveellisemmät vaihtoehdot ovat minimissä (silti lähes kaikki italialaiset ovat hoikkia??) Kaikki käytännön asiat on tehty jotenkin kummallisen monimutkaisiksi ja byrokratia on yksi tahmea, hitaasti liikkuva saamattomuus-möykky. On myös aika iso ikävä yhtä tyyppiä, mutta se ei kyllä ole Firenzen vika.

Näistä pikkuseikoista huolimatta positiiviset asiat voittavat yhä pienet ärsytyksen aiheet, ehdottomasti. Firenzen upeuden muistaa taas kerran, kun seisoo joen varrella katsomassa yössä loistavia ja veteen heijastuvia valoja, tai kun kävelee kapeita mukulakivikatuja ja katusoittaja laulaa italialaista iskelmää. Kun istuu Piazzale Michelangelolla katselemassa Firenzen siluettia, aurinko laskee ja silti on vielä lämmin. Kun kuulee, että Suomessa sataa jo lunta. Kun syö kämppisten kanssa yhteisen päivällisen keittiön pöydän ääressä, kun Mara huikkaa ciao cara ja lähtee jälleen yöksi pois, kun italialaiset opiskelijat ovat liikuttavan motivoituneita ja halukkaita oppimaan suomea. Lisäksi minulla on käynyt mielettömän hyvä tuuri asunnon ja kämppisten suhteen, olen kuullut aika ikäviäkin tarinoita muilta vaihtareilta. Monesti netissä olleet valokuvat eivät vastaa lainkaan todellisuutta, tai koko asuntoa ei ehkä ole olemassakaan. Kannattaa siis maksaa takuuvuokra tai etsiä asunto ehkä vasta paikan päällä, ellei kyseessä ole luotettava välitysfirma tai muu vastaava.

Tänään pidimme tunnin Tiinan kanssa, oli ihanaa päästä taas opettamaan. Komparatiivia taivuteltaessa muistin jälleen, miksi opiskelen suomen kieltä. Missä muussa kielessä sanoja voi kasvattaa melkein loputtomiin ja mitä kummallisempiin muotoihin persoonien, sijojen ja aikamuotojen kautta. Tunnilla nousivat esiin sellaiset sanat kuin hämmästyneemmälle, huolellisemmilla ja hyväkuntoisemmassa. Kyllä siellä opiskelijoiden keskuudessa muutama epätoivoinen huokaus kuului, mutta oikeat muodot löytyivät aina lopulta. Seuraavaksi alamme ohjata "digitarinaa", eli virtuaalista esitystä, jossa yhdistetään kuvia ja tekstiä sekä nauhoitetaan puhetta suomeksi. Samaan aikaan suomalaiset italian kielen opiskelijat Turun yliopistossa tekevät oman vastineensa, italiaksi tietenkin.

Mutta nyt lähden Suomi-neitosia vastaan, mahtavaa ja jotenkin epärealistista. Täällä ne vaan kohta ovat ja pääsen leikkimään opasta! Huomenna tutustutan tytöt aperitiivi-kulttuuriin, perjantaina vietämme yhteistä iltaa meillä kämppisten ja vaihtarikavereiden kanssa, lauantaina on viininmaistelu-reissu Chiantiin ja sunnuntaina Firenzen paras kirpputori, joka järjestetään joka kuun viimeinen sunnuntai Piazza dei Ciompilla. Blogin kirjoitteluun ei siis juurikaan liikene aikaa, palaillaan alkuviikosta uusien tarinoiden kera!

Bonaugossa, taas.

Tulostus, kopiointi ja skannaus hoidetaan Copisterioissa. 

Paras tapa viettää iltaa.

Antsa ja me nauttimassa viimeisestä hellepäivästä.

Löydettiin taas uusi hyvä lounaspaikka, en vain muista nimeä! Kuvassa pestolasagne ja tavallinen.

Ilmeeni kun turistit.

Suklaaöverit Perugiassa

Eurochocolate. Suklaafestivaalit. Siis ihan oikeasti on olemassa jättimäiset festarit pelkästään SUKLAALLE. Itsehän en kyseisestä herkusta lainkaan perusta, en ainakaan Fasun sinisestä, enkä ainakaan ole kaivannut sitä siitä hetkestä lähtien, kun viimeisen palasen söin. Täydellinen tapahtuma tällaiselle suklaahiirelle siis, ja sain houkuteltua mukaan myös Marijen ja Tiinan (vaikka ei siihen kyllä paljon vaadittu).

Reissu oli taas ISF:n järjestämä parinkympin päiväretki, viimeinen sellainen. Parkkipaikalta kaupungin keskustaan kuljimme kaikkien aikojen oudoimmalla systeemillä, nimittäin minimetrolla. Halki lähiöalueen kulki siis raiteet korkealla kattojen tasalla, tuli ihan mieleen Linnanmäen maisemajuna. Siinä hikisessä ja ruuhkaisessa vaunussa sitten vähän naureskeltiin, että mitä järkeä on tehdä kymmenen ihmisen minimetro, miksei saman tien kunnon juna tai edes parin vaunun metro, kun raiteetkin on kerran valmiina. Only in Italy, ihan hauska kokemushan se oli. Metrorata myös päättyi kukkulalle, josta oli hulppeat näkymät, tällaiset:  

Perugia oli paljon muutakin kuin Eurochocolate, mutta tietenkin festivaalit olivat sekoittaneet koko kaupungin ja suurimman osan ajasta vietimme herkkuvitriinien edessä kuola valuen ja maistiaisia napsien. Testasimme mm. suklaalikööriä, omena-valkosuklaata, pippurisuklaata ja appelsiini-nutellaa. Ei siis ehkä ihme, että jossain vaiheessa päivää alkoi ihan vähän ällöttää suunnilleen kaikki suklaaseen liittyvä. Saimme kuitenkin ennen yliannostusta ostettua vähän tuliaisia ja lahjuksia, Marije osti esimerkiksi suklaapizzan (!!!) perheelleen joululahjaksi, huhhuh mikä hullu tapahtuma. Festarikadulla soi jatkuvalla toistolla Choooocooolaaaato, chooooocoooolaaaato-rallatus, joka tarttui päähän kuin harvinaisen tehokas liima, ja sitä hoilattiinkin bussimatkalla takaisin ja vielä seuraavana päivänäkin. Onnea vaan suklaanmyyjille ja muille työntekijöille, jotka joutuvat kuuntelemaan kappaletta koko festivaalien ajan eli VIIKON. Suklaahulluuden jälkeen kiersimme vielä Perugian muita kolkkia, katsastimme yliopiston ja nautimme puistossa kenties viimeisistä helteisistä aurinkopäivistä. Koko kaupunki taisi sijaita jotenkin kukkulan päällä, koska joka suuntaan tuntui avautuvan avara näkymä täynnä vihreitä kukkuloita ja punaisia tiilikattoja, kaunista. 

Tänään sunnuntaina olimme tyttöjen kanssa Ikeassa, lähinnä koska tarvitsin viltin kylmenevien öiden varalle (muut halusivat lihapullia). Pysyin hyvin aisoissa enkä ostanut mitään turhaa, mutta söpö kasvi työpöydälle tarttui sentään mukaan. Tiinan mielestä se piti myös nimetä, joten se on nyt Antero eli kavereiden kesken Antsa. Toivottavasti en tapa sitä. Menimme ostosreissun ja lihapullien jälkeen vielä Piazzale Michelangelolle istumaan portaille, kuuntelemaan live-musiikkia ja katselemaan auringonlaskua. Paikka on siis joen toisella puolella kämpästäni katsottuna, korkea kukkula, josta näkee upeasti koko Firenzen. Duomo kohoaa kaiken keskellä kuin jokin jättimäinen sieni, näkyy Ponte Vecchio lukuisine turisteineen, Palazzo Vecchio, Santo Spirito, asema ja jopa Novolin kolossaaliset rakennelmat kauempana horisontissa. Kaupungin takana kohoavat kukkulat, lentokoneet nousevat ja laskevat yhdessä auringon kanssa, piirtävät taivaalle valkoisia vanojaan. Samaan aikaan kitaramusiikki soi, italiaksi ja englanniksi vuorotellen. On leppoisa ja lämmin sunnuntai, ja ihmettelemme taas sitä, kuinka hyvä kaupunkivalinta tehtiin, kun tänne päädyttiin. Miten hienoja kokemuksia ja muistoja on jo nyt kertynyt, ja uusia ystäviä ennen kaikkea. Ensi keskiviikkona pidetään taas tunti Tiinan kanssa, aiheena on komparatiivi. Samana iltana saapuvat myös Nina ja Anu ja jostain kumman syystä melkein kaikkien muidenkin Erasmus-kavereiden perhe, ystäviä tai poikaystävä. Suosittu ajankohta. Nyt tämä suklaahiiri lähtee kuitenkin nukkumaan, niin uusi pastanhajuinen ja säätiedotteiden mukaan vähän aiempaa kylmempi viikko voi alkaa!

Minimetro!

Perugia.

Suklaa-kebab!

Cinque Terre

Riomaggiore, Cinque Terre.

 Pahoittelut hiljaiselosta, olen hengissä, wifi on vain ollut kolme päivää mykkä. Maran kanssa soitettiin atk-tukeen maanantaina, ja kimeä-ääninen miekkonen siellä lupaili, että keskiviikkoon mennessä vika on korjattu iäksi. Se ihan todella käytti tuota sanaa, eli toivotaan parasta. Tänään on ainakin toiminut moitteettomasti.

Sunnuntaina oli ISF:n upea retki Cinque Terreen, olin onneksi jo täysin terve reissaamaan. Eli jos oli pakko olla kipeä, niin olin aika täydelliseen aikaan. Cinque Terreä ei oikein riitä sanat kuvailemaan, se oli ehkä yksi kauneimmista näkemistäni paikoista. Alue koostuu siis viidestä (cinque)  rannikkokylästä: Riomaggiore, Manarola, Corniglia, Vernazza ja Monterosso al Mare. Alue on suojeltu ja täynnä kirkkaita, karamellinvärisiä taloja ja vihreitä ovia. Kissa tai koira pysähtyy pesemään itseään lihakaupan eteen, joku lähtee veneilemään, kaikkialla tuoksuu vienosti kala - Cinque Terre oli yksi suuri, idyllisyydessään ja väriloistossaan melkein yliampuva luonnon taideteos. Turisteja oli toki paljon, tietenkin, mutta sellaisiahan mekin olimme kameroidemme ja ryhmäkuviemme kanssa. Riomaggioressa heiluimme Marijen ja Tiinan kanssa rannan kivillä, joiden alla rotat vilahtelivat kuljettaen aarteitaan ja ruokaa. Manarolassa söimme merelliset pastat (Tiinalla simpukoita ja katkarapuja, muilla lohta) ja kiipesimme näköalapaikalle ihailemaan uskomattomia maisemia.

Vernazzasta Monterossoon olisi ollut mahdollista trekkailla, ellei edellisen päivän jäätävä ukkosmyrsky olisi tuhonnut reittiä ja tehnyt sen väliaikaisesti vaaralliseksi. Emme aikoneet ottaa riskiä edes upeiden maisemien ja vuorella hyppelyn vuoksi, vaan kuljimme kaupunkien välit junalla. Se oli itse asiassa hyvinkin kätevää, eivätkä välimatkat olleet pitkiä. Monterossossa pääsimme myös uimaan, mikä oli aika huikeaa. Nyt on kuitenkin lokakuu! Vesikään ei tuntunut kylmältä, Suomessa on uitu paljon kylmemmässäkin ainakin viime vappuna. Pohja oli hienoa hiekkaa ja vesi turkoosia, eikä tuntunut lainkaan realistiselta, että olisin muka edelleen Italiassa. Olimme kaikki hieman univajeisia aikaisen herätyksen (5.30) vuoksi, joten nukahdimme söpösti rannalle, kaikki neljä. En ole aivan varma, nukahdinko oikeasti vai olinko vain puoliunessa, mutta joka tapauksessa lähdimme rannalta hyvin levänneinä ja hiekkaa hiuksissa. Gelatolle, tietenkin.

Monterosson rantaa.

Uimassa!

Firenzessä on nyt viikon verran raivonnut joka ilta ukkosmyräkkä, mutta onneksi Cinque Terre säästyi kaatosateelta juuri meidän retkipäivänämme. Firenzen ukkoset ovat olleet muuten jotain ihan uskomatonta; salamat vain välkkyvät kuin kauhuleffassa ja jyrinä kuulostaa siltä, kuin joku olisi pudottamassa taivasta niskaan. Lauantaina on ollut tähän saakka pahin rajuilma, joka taisi tehdä ihan oikeasti jotain tuhojakin. Olin yksin kotona ja huoneen ikkunasta näkyi kirkon risti, joka aika ajoin valaistui pelottavan näköisesti. Ikkunani ristikot heijastuivat vastapäiselle seinälle aavemaisesti, ja odotin vain koko ajan, milloin se kauhuleffan tummasilmäinen lapsi ilmestyy viheltelemään tai lauleskelemaan nurkkaan. Olin muuten ollut vielä edellisenä päivänä kuumeessa, eli pienet vainoharhaisuudet kai sallitaan...

Alkuviikko on mennyt pyykäten, opiskellen ja illan ukkosista nauttien. Rakastan siis rajuilmoja, kunhan saan katsella niitä mukavasti sisätiloista. Eilen oli myös ensimmäistä kertaa yliopiston kielikurssi, joka vaikutti hyvältä ja hyödylliseltä, tasokin on varmasti juuri sopiva. Opettaja oli sellainen hieman hipahtava leidi suurissa silmälaseissaan ja aavistuksen rajojen yli vedetyssä huulipunassaan, mutta mukava joka tapauksessa. Maanantaina söin kämppisten kanssa Mensassa, kun taas tiistaina olimme Erasmus-porukalla Santa Grocen lähellä sijaitsevassa ravintolassa, jossa söin elämäni parhaan (ja kaiken lisäksi edullisen, 7e!) pizzan. Paikan nimi oli Pizzaiuolo, ja Lise oli kuullut siitä joltain paikalliselta tutultaan. Rafla on kuitenkin niin suosittu, että sinne ei ole toivoakaan päästä ilman varausta, ei edes tiistai-iltana. Onneksi Lise oli ollut tietoinen paikan käsittämättömästä suosiosta ja tehnyt pöytävarauksen. Syömiemme taivaallisten taikinalättyjen jälkeen emme kyseenalaistaneet paikan suosiota enää lainkaan.

Läjäytän tähän loppuun vielä (totuttuun tapaan) kivan kuvakimaran, a prossima volta!

Riomaggiore.

Via dell' amore - alikulkutunneli Riomaggioressa.

Riomaggiore.

Riomaggiore.

Manarolan asema.

Manarola.

Manarola.

Tiina katselee Manarolan kylää.

Viinin tasaaminen on tarkkaa puuhaa.

Buon appetito !

Kuumeilua

Niinhän se manailu kipeäksi tulemisesta sitten toteutui, eilen ja tänään olen vain maannut sängyssä kuluttamassa nenäliinoja. Kämppikset ovat onneksi mahtavia, tulevat vuorotellen kyselemään, tarvitsenko jotain. Ja Mara on taas koko viikonlopun Johnin luona, mikä on hyvä - en halua tartuttaa muita. Kyseessähän on siis kai suhteellisen helposti tarttuva tauti, jonka ehkä sain Tiinalta tai sitten jostain ihan muualta, ei sillä ole väliä. Suomen kielen kurssillamme oli tänään ollut kuulemma kaksi opiskelijaa, mikä kertoo jotain tästä super-pöpöstä. Lisäksi kukaan ei ole ilmeisesti opettanut italialaisille, miten niistetään nenäliinaan tai aivastetaan olkapäähän...

Täällä ollessani olen lievittänyt ikävää touhuamalla ja tekemällä koko ajan kaikenlaista, mutta nyt kaksi päivää on pitänyt vain märehtiä neljän seinän sisällä omien ajatusten kanssa. Niinpä Oton äidiltä saapunut paketti tulikin aivan täydelliseen aikaan piristämään; villasukat ja vähän Suomi-herkkuja, kiitos vielä kerran! Ja näköjään posti Suomesta tänne kulkee ihan kohtuullisen hyvin, sillä paketti oli leimattu 3.10. ja tasan viikkoa myöhemmin se saapui perille. Sen sijaan Suomeen lähettämilläni postikorteilla kesti matkassaan yli kolme viikkoa, huhhuh. Sängyssä pyöriessäni olen ajatellut, että sinkkujen on kyllä niin paljon helpompi lähteä vaihtoon. Oikeasti. En ole katunut lähtöä (olisin ihan varmasti katunut myöhemmin, jos en olisi lähtenyt ja hyödyntänyt tällaista tilaisuutta), mutta voisin ehkä väittää, että on tämä vaikeampaa seurusteleville. Etenkin, kun on jo asunut yhdessä neljä vuotta, tottunut käymään nukkumaan yhdessä, heräämään yhdessä, tietää kaikki tavat ja on niihin kiintynyt. Mutta kuten jo aiemmin mainitsin, aika on mennyt viime aikoina paljon nopeammin kuin alussa. Erasmus-tyttöjen kanssa olemmekin puhuneet, että kun lähdön hetki on käsillä, tulee sekin olemaan haikeaa ja tuntuu varmasti, että miten tämä aika näin nopeasti meni. Miten en ehtinytkään tehdä kaikkea, mitä halusin.

Aika outo sattuma muuten sekin, että "ydinporukastamme" kaikki paitsi Anna seurustelevat, ja meitä on kuitenkin kuusi tyttöä. Emme ole kulkeneet mitkään varattu-kyltit kaulassa, mutta jotenkin kummasti olemme päätyneet samaan porukkaan. Kiva, kun on kohtalotovereita, jotka ymmärtävät tasan tarkkaan, miltä välillä tuntuu. Olemme myös todenneet, että kotiin jääville tämä on ehkä vielä hankalampaa. Elämä ja arki jatkuu samana, mutta ilman meitä. Kotiin jääneet keskeltä puristetut hammastahnatuubit, suihkusaippuat, kynsilakat, jääkaapista puuttuvat aamupalaleivät, joka paikasta pursuilevat eri sesonkien kengät ja kaapissa odottelevat joululiinat muistuttavat, että kodissa on joskus asunut joku nainen. Meillä sen sijaan on uudet ihmiset, tavat, kodit, ruoka ja maisemat - mikään ei suoranaisesti muistuta kotiin jääneestä miehestä (ja samalla kyllä kaikki, mutta ei siitä sen enempää). Joka tapauksessa täällä yksin asuessa muistaa taas arvostaa kaikkea pientä ja yksinkertaista, sitä ihanaa perusarkea, eli ehkä hetken erossa olosta on jollain kierolla tavalla hyötyäkin.

Lauantaina piti mennä tyttöjen kanssa Ikeaan, sillä tarvitsen viltin talven varalle. Nytkin muutamat aamut ovat tuntuneet jo kylmiltä, ja varpaillani on tunnetusti aina kylmä, oli vuodenaika mikä tahansa. Ajattelin kuitenkin pelata varman päälle ja levätä kunnolla vielä huomisenkin, jotta varmasti olen iskussa sunnuntain reissulla Cinque Terreen. Kuumepäiväni ovat muuten olleet huomattavasti parempia Ruudun, Katsomon ja Netflixin ansiosta. Eläköön wifi, joka on onneksi toiminut hyvin juuri nämä kriittisimmät hetket, kun ei jaksa muuta kuin tuijottaa ruudulta jotain aivotonta höttöä. Parempaan päin ollaan siis menossa, tänään jaksoin jo keitellä itse tortellineja. Tsemppiä myös Suomeen alkavaa flunssakautta varten !

Täydellinen ajoitus ja ihana sisältö.

Samppa laulaa.

Inkivääriteetä.