Kuumeilua

Niinhän se manailu kipeäksi tulemisesta sitten toteutui, eilen ja tänään olen vain maannut sängyssä kuluttamassa nenäliinoja. Kämppikset ovat onneksi mahtavia, tulevat vuorotellen kyselemään, tarvitsenko jotain. Ja Mara on taas koko viikonlopun Johnin luona, mikä on hyvä - en halua tartuttaa muita. Kyseessähän on siis kai suhteellisen helposti tarttuva tauti, jonka ehkä sain Tiinalta tai sitten jostain ihan muualta, ei sillä ole väliä. Suomen kielen kurssillamme oli tänään ollut kuulemma kaksi opiskelijaa, mikä kertoo jotain tästä super-pöpöstä. Lisäksi kukaan ei ole ilmeisesti opettanut italialaisille, miten niistetään nenäliinaan tai aivastetaan olkapäähän...

Täällä ollessani olen lievittänyt ikävää touhuamalla ja tekemällä koko ajan kaikenlaista, mutta nyt kaksi päivää on pitänyt vain märehtiä neljän seinän sisällä omien ajatusten kanssa. Niinpä Oton äidiltä saapunut paketti tulikin aivan täydelliseen aikaan piristämään; villasukat ja vähän Suomi-herkkuja, kiitos vielä kerran! Ja näköjään posti Suomesta tänne kulkee ihan kohtuullisen hyvin, sillä paketti oli leimattu 3.10. ja tasan viikkoa myöhemmin se saapui perille. Sen sijaan Suomeen lähettämilläni postikorteilla kesti matkassaan yli kolme viikkoa, huhhuh. Sängyssä pyöriessäni olen ajatellut, että sinkkujen on kyllä niin paljon helpompi lähteä vaihtoon. Oikeasti. En ole katunut lähtöä (olisin ihan varmasti katunut myöhemmin, jos en olisi lähtenyt ja hyödyntänyt tällaista tilaisuutta), mutta voisin ehkä väittää, että on tämä vaikeampaa seurusteleville. Etenkin, kun on jo asunut yhdessä neljä vuotta, tottunut käymään nukkumaan yhdessä, heräämään yhdessä, tietää kaikki tavat ja on niihin kiintynyt. Mutta kuten jo aiemmin mainitsin, aika on mennyt viime aikoina paljon nopeammin kuin alussa. Erasmus-tyttöjen kanssa olemmekin puhuneet, että kun lähdön hetki on käsillä, tulee sekin olemaan haikeaa ja tuntuu varmasti, että miten tämä aika näin nopeasti meni. Miten en ehtinytkään tehdä kaikkea, mitä halusin.

Aika outo sattuma muuten sekin, että "ydinporukastamme" kaikki paitsi Anna seurustelevat, ja meitä on kuitenkin kuusi tyttöä. Emme ole kulkeneet mitkään varattu-kyltit kaulassa, mutta jotenkin kummasti olemme päätyneet samaan porukkaan. Kiva, kun on kohtalotovereita, jotka ymmärtävät tasan tarkkaan, miltä välillä tuntuu. Olemme myös todenneet, että kotiin jääville tämä on ehkä vielä hankalampaa. Elämä ja arki jatkuu samana, mutta ilman meitä. Kotiin jääneet keskeltä puristetut hammastahnatuubit, suihkusaippuat, kynsilakat, jääkaapista puuttuvat aamupalaleivät, joka paikasta pursuilevat eri sesonkien kengät ja kaapissa odottelevat joululiinat muistuttavat, että kodissa on joskus asunut joku nainen. Meillä sen sijaan on uudet ihmiset, tavat, kodit, ruoka ja maisemat - mikään ei suoranaisesti muistuta kotiin jääneestä miehestä (ja samalla kyllä kaikki, mutta ei siitä sen enempää). Joka tapauksessa täällä yksin asuessa muistaa taas arvostaa kaikkea pientä ja yksinkertaista, sitä ihanaa perusarkea, eli ehkä hetken erossa olosta on jollain kierolla tavalla hyötyäkin.

Lauantaina piti mennä tyttöjen kanssa Ikeaan, sillä tarvitsen viltin talven varalle. Nytkin muutamat aamut ovat tuntuneet jo kylmiltä, ja varpaillani on tunnetusti aina kylmä, oli vuodenaika mikä tahansa. Ajattelin kuitenkin pelata varman päälle ja levätä kunnolla vielä huomisenkin, jotta varmasti olen iskussa sunnuntain reissulla Cinque Terreen. Kuumepäiväni ovat muuten olleet huomattavasti parempia Ruudun, Katsomon ja Netflixin ansiosta. Eläköön wifi, joka on onneksi toiminut hyvin juuri nämä kriittisimmät hetket, kun ei jaksa muuta kuin tuijottaa ruudulta jotain aivotonta höttöä. Parempaan päin ollaan siis menossa, tänään jaksoin jo keitellä itse tortellineja. Tsemppiä myös Suomeen alkavaa flunssakautta varten !

Täydellinen ajoitus ja ihana sisältö.

Samppa laulaa.

Inkivääriteetä.