Bologna ja Modena

Lauantai kului taas tien päällä, kun osallistuimme Marijen kanssa ISF:n päiväreissulle Bolognaan ja Modenaan. Ensimmäinen bussietappi meni nukkuessa; heräsin siihen, kun yksi retken vetäjistä alkoi höpöttää mikrofoniin ja bussin ikkunasta näkyi jo esikaupunkialuetta. Pidin Bolognasta todella. Se oli punaisten kattojen, polkupyörien, mukulakivikatujen ja hyvän ruuan pyhättö, eikä turisteja ollut puoliksikaan niin paljon kuin Firenzessä. Bolognaan saapuu lomailemaan lähinnä italialaisia, muut matkailijat eivät ole sitä vielä kunnolla löytäneet. Se näkyi myös edullisempina hintoina ravintoloissa.

Ennen Bolognaa en ollut käynyt sisällä asti yhdessäkään kirkossa, mikä on aika uskomatonta, kun ottaa huomioon Italiassa olevien kirkkojen määrän. Niitähän on suunnilleen jokaisessa kadunkulmassa. Suurin osa ajastamme kului näköalatorniin kiipeämiseen (97 m) ja etenkin sieltä pois pääsemiseen, sillä samoja portaita mentiin sekä ylös- että alaspäin. Yhdessäkin vaiheessa odottelin varmaan kymmenisen minuuttia jossain portaalla numero 328, että päättymätön virta ihmisiä pääsi ohitseni. Ai ei ole turisteja? Ehkä niitä ei näy kaduilla, kun kaikki kykkivät Torre Asinellin portailla. Joka tapauksessa kiipeäminen oli kaiken tuskailun ja odottelun arvoista, sillä näkymät olivat upeat. Näköalatasanteen lattiassa oli tosin muutama reikä (???), joista ainakin pienet tavarat ja vaikka kenkä pääsisi tipahtamaan, ehkä joku hyvin pieni ihminenkin. Tai ei ehkä kuitenkaan, onneksi. Reikiä väistellen kiersimme tornin kuvaillen punaisia kattoja ja kirkkojen torneja ja kupoleita. Joku makasi kattoterassillaan bikineissä muka omassa rauhassaan, mutta oli kaikille tornista tähyileville paraatipaikalla. (Tämäkin) torni oli muuten hiukan kalteva - ei ihme, että Italiassa on paljon arkkitehtiopiskelijoita oppimassa toimivampia rakennusratkaisuja...

Kaksi tornia.

Tuskainen tie, mutta vaivan arvoista.

Punaisten tiilikattojen luvattu maa.

Marijen ja toisen hollantilaisen tytön, Michellen, kanssa tuli vähän kiire syödä, sillä olimme kävelleet sellaiselle alueelle, jossa ei kunnon ravintoloita juuri ollut, vain kauppoja ja kahviloita. Kyydin lähtöön oli vaivaiset 45 minuuttia, kun lopulta löysimme yhden ruokapaikan, joka osoittautuikin loistovalinnaksi. Kerroimme ystävällisesti hymyilevälle tarjoilijalle bussin lähtöajan ja kysyimme, onko mahdollista saada ruoka, syödä ja maksaa puolessa tunnissa. Kuulemma oli, jos otti lasagnea, tortellineja tai pastaa. Siispä tilasimme Michellen kanssa tagliatelle al' ragut, Marije valitsi mozzarella-pinaatti-tortellineja. Olin keitellyt itse vastaavia juuri edellisenä päivänä, haha. Tarjoilija piti sanansa, ja saimme annoksemme pikavauhtia. Pakko sanoa, että vaihdon paras ravintola-annos tähän mennessä, eli ei Bolognaa ehkä turhaan kehuta ruuastaan. Vähän jäi toki sellainen olo, että enemmän aikaa omatoimiseen kiertelyyn ja syömiseen olisi voinut olla, ja lähtö Bolognasta tuli liian nopeasti. Toisaalta sen ymmärtää, kun on kaksi kaupunkia nähtävänä ja siirtymiin menee aina oma aikansa.

Modenassa oli jotain samaa kuin Bolognassa, mutta se oli selvästi pienempi ja rauhallisempi, ehkä vielä vähemmän turisteihin tottunut kuin Bologna. 40 vaihtaria Modenan kaduilla räpättämässä sekaisin englantia, italiaa, espanjaa, saksaa ja mitä kaikkea oli siis paikallisille melkoinen näky. Ja kyllähän meitä tuijotettiinkin, etenkin ryhmäkuvien aikana. ISF:n kuvaaja Sara on loistava, uhrautuu aina parhaan kuvakulman saamiseksi vaikka makaamaan kadulle. Saralla on myös maailman tarttuvin nauru, en ole kuullut kenelläkään sellaista! Se on samaan aikaan kikattava ja raikuva, ja välillä kuuluu patoamattomia hinkuiluja. Olen tosin kuullut omasta naurustanikin ja sen tarttuvuudesta kun oikein pääsen valloilleni, mutta ei mennä siihen nyt. Päälle 40 vaihtaria sinkoili siis yhtäkkiä Modenan kaduilla kansainvälisenä sekasotkuna. Frozen youghurt-putiikin pitäjä oli epäilemättä mielissään, kun melkein jokainen porukastamme halusi ostaa pikarin jäädytettyä jugurttia mieluisillaan lisukkeilla. Itse valitsin suklaakastiketta, vadelmia ja mansikoita, nyt ovat kyllä terveelliset elämäntavat unohtuneet jonnekin Suomi-elämään! Vähän se ehkä harmittaakin, sillä olin päässyt mukavasti kiinni salilla käymiseen ja parempaan syömiseen, mutta eiköhän homma palaudu taas kotona entiselleen.

Modenassa aikaa oli enemmän yleiseen haahuiluun, mutta nähtävää oli ehkä Bolognaa vähemmän. Kävimme kuitenkin kauniissa tuomiokirkossa, josta pidin enemmän kuin Bolognan vastaavasta, ja Ferrari-museon pihassa ihmettelemässä. Sisäänpääsy olisi ollut 13 €, joten päätin monen muun tavoin passata kyseisen huvin. Isoista lasi-ikkunoista onnistuin kuitenkin bongaamaan muutaman punaisen kaunottaren. Modenassa sijaitsee myös Military Academy, joka kouluttaa siis sotilaita Italian armeijaan ja Carabinieriin, senpä takia kaupungin kaduilla näkikin paljon sotilasunivormuun pukeutuneita. Heitä oli oikeastaan kaikkialla; syömässä, kahvilla, jäätelöllä, istumassa puistossa, lenkkeilemässä (ei univormu päällä) tai vain seisoskelemassa tärkeän näköisenä kadulla. Sotilaiden lisäksi tunnusomaista oli katujen yllä roikkuvat kaapelit, joita pitkin bussit kulkivat. Modena oli kaikin puolin siisti, nätti ja rauhallinen kaupunki, mutta tämä yksi käynti siellä oli kuitenkin riittävä. Bolognaan voisin sen sijaan mennä uudestaankin ja olla pidemmän aikaa.

Päiväretket ovat hauskoja, antoisia kokemuksia, mutta vievät myös mehut ainakin jaloista. Tällä kyseisellä reissulla etenkin, kun takana oli kiipeäminen näköalatorniin. ISF:n tyypit ovat kuitenkin ihan huippuja, ja paluumatkan "bussikaraoke" piristi kummasti. Kuski oli tosin varmasti helisemässä, voi toista. Paluumatkalla kannatti muuten olla hereillä myös maisemien takia: kuu loisti purppuraisella iltataivaalla, jolle kukkuloiden siluetit nousivat jyhkeinä ja ikuisina. Pieni tunturikauris sisälläni sykkii joka kerta, kun näen vuoristoja. Ensi sunnuntaina pääsen ehkä vähän kiipeilemään ja patikoimaankin, kun vuorossa on päiväretki Cinque Terreen. Se tuleekin olemaan viimeinen ISF:n retki ainakin vähään aikaan, sillä seuraavat ovat viikonloppureissuja, jollaiselle en halua lähteä. Aika on nyt mennyt nopeammin kuin alussa, kun elämästä on tullut arkisempaa. Nina ja Anu tulevat vierailulle lokakuun viimeisellä viikolla eli ihan kohta, ja lisäksi sain kuulla vielä yhden iloisen uutisen; ystäväni Emma lennähtää tänne marraskuun lopussa! Jouluksi saapuukin sitten perhe ja Otto, eli joka kuukaudelle on jotain, mitä odottaa. Tässä vielä kuvapläjäys lauantain reissulta, jätän sen vain tähän ja lähden nukkumaan. Buona notte!