Suklaaöverit Perugiassa

Eurochocolate. Suklaafestivaalit. Siis ihan oikeasti on olemassa jättimäiset festarit pelkästään SUKLAALLE. Itsehän en kyseisestä herkusta lainkaan perusta, en ainakaan Fasun sinisestä, enkä ainakaan ole kaivannut sitä siitä hetkestä lähtien, kun viimeisen palasen söin. Täydellinen tapahtuma tällaiselle suklaahiirelle siis, ja sain houkuteltua mukaan myös Marijen ja Tiinan (vaikka ei siihen kyllä paljon vaadittu).

Reissu oli taas ISF:n järjestämä parinkympin päiväretki, viimeinen sellainen. Parkkipaikalta kaupungin keskustaan kuljimme kaikkien aikojen oudoimmalla systeemillä, nimittäin minimetrolla. Halki lähiöalueen kulki siis raiteet korkealla kattojen tasalla, tuli ihan mieleen Linnanmäen maisemajuna. Siinä hikisessä ja ruuhkaisessa vaunussa sitten vähän naureskeltiin, että mitä järkeä on tehdä kymmenen ihmisen minimetro, miksei saman tien kunnon juna tai edes parin vaunun metro, kun raiteetkin on kerran valmiina. Only in Italy, ihan hauska kokemushan se oli. Metrorata myös päättyi kukkulalle, josta oli hulppeat näkymät, tällaiset:  

Perugia oli paljon muutakin kuin Eurochocolate, mutta tietenkin festivaalit olivat sekoittaneet koko kaupungin ja suurimman osan ajasta vietimme herkkuvitriinien edessä kuola valuen ja maistiaisia napsien. Testasimme mm. suklaalikööriä, omena-valkosuklaata, pippurisuklaata ja appelsiini-nutellaa. Ei siis ehkä ihme, että jossain vaiheessa päivää alkoi ihan vähän ällöttää suunnilleen kaikki suklaaseen liittyvä. Saimme kuitenkin ennen yliannostusta ostettua vähän tuliaisia ja lahjuksia, Marije osti esimerkiksi suklaapizzan (!!!) perheelleen joululahjaksi, huhhuh mikä hullu tapahtuma. Festarikadulla soi jatkuvalla toistolla Choooocooolaaaato, chooooocoooolaaaato-rallatus, joka tarttui päähän kuin harvinaisen tehokas liima, ja sitä hoilattiinkin bussimatkalla takaisin ja vielä seuraavana päivänäkin. Onnea vaan suklaanmyyjille ja muille työntekijöille, jotka joutuvat kuuntelemaan kappaletta koko festivaalien ajan eli VIIKON. Suklaahulluuden jälkeen kiersimme vielä Perugian muita kolkkia, katsastimme yliopiston ja nautimme puistossa kenties viimeisistä helteisistä aurinkopäivistä. Koko kaupunki taisi sijaita jotenkin kukkulan päällä, koska joka suuntaan tuntui avautuvan avara näkymä täynnä vihreitä kukkuloita ja punaisia tiilikattoja, kaunista. 

Tänään sunnuntaina olimme tyttöjen kanssa Ikeassa, lähinnä koska tarvitsin viltin kylmenevien öiden varalle (muut halusivat lihapullia). Pysyin hyvin aisoissa enkä ostanut mitään turhaa, mutta söpö kasvi työpöydälle tarttui sentään mukaan. Tiinan mielestä se piti myös nimetä, joten se on nyt Antero eli kavereiden kesken Antsa. Toivottavasti en tapa sitä. Menimme ostosreissun ja lihapullien jälkeen vielä Piazzale Michelangelolle istumaan portaille, kuuntelemaan live-musiikkia ja katselemaan auringonlaskua. Paikka on siis joen toisella puolella kämpästäni katsottuna, korkea kukkula, josta näkee upeasti koko Firenzen. Duomo kohoaa kaiken keskellä kuin jokin jättimäinen sieni, näkyy Ponte Vecchio lukuisine turisteineen, Palazzo Vecchio, Santo Spirito, asema ja jopa Novolin kolossaaliset rakennelmat kauempana horisontissa. Kaupungin takana kohoavat kukkulat, lentokoneet nousevat ja laskevat yhdessä auringon kanssa, piirtävät taivaalle valkoisia vanojaan. Samaan aikaan kitaramusiikki soi, italiaksi ja englanniksi vuorotellen. On leppoisa ja lämmin sunnuntai, ja ihmettelemme taas sitä, kuinka hyvä kaupunkivalinta tehtiin, kun tänne päädyttiin. Miten hienoja kokemuksia ja muistoja on jo nyt kertynyt, ja uusia ystäviä ennen kaikkea. Ensi keskiviikkona pidetään taas tunti Tiinan kanssa, aiheena on komparatiivi. Samana iltana saapuvat myös Nina ja Anu ja jostain kumman syystä melkein kaikkien muidenkin Erasmus-kavereiden perhe, ystäviä tai poikaystävä. Suosittu ajankohta. Nyt tämä suklaahiiri lähtee kuitenkin nukkumaan, niin uusi pastanhajuinen ja säätiedotteiden mukaan vähän aiempaa kylmempi viikko voi alkaa!

Minimetro!

Perugia.

Suklaa-kebab!