Pisa, Lucca ja vähän muutakin

Aamuinen kattoilu.

Paljon on taas tapahtunut muutaman päivän aikana - en voi uskoa, että olen muka ollut täällä vasta kaksi viikkoa, kun se tuntuu kahdelta kuukaudelta...Aluksi yritän tiivistää tähän jotain yleistä, ja sen jälkeen kertoa sunnuntain reissusta Pisaan ja Luccaan.

Perjantaina olimme Erasmus-porukalla syömässä ja gelatolla, lauantaina aperitiiveilla Tiinan ja Marijen kanssa. Olen saanut Vain elämää-jaksot toimimaan, ja PMMP:n Oo siellä jossain mun oli ehkä vähän liian sopiva tähän tilanteeseen, eli itkuksihan se meni. Perjantai-iltaa lukuun ottamatta tunnelmat ovat kuitenkin olleet hyvät ja tuntuu, että olen toden teolla sopeutumassa tänne. Kauppareissulla minulta kysyttiin jopa tietä! Ehkä sitten marssin eteenpäin niin määrätietoisen ja paikallisen oloisena, ilman kameralaukkua, vain Lidlistä ostettu reilun kaupan kangaskassi olalla. Osasin myös neuvoa reitin asemalle, vaikka vahingossa osoitinkin oikealle ja sanoin sinistra, mikä tarkoittaa vasenta. Mutta sekoitan oikean ja vasemman ihan suomeksikin välillä, eli ei mitään uutta sillä rintamalla.

Syömässä.

Ennen vaihtoon lähtöä meitä varoiteltiin useille vaihtareille tutuksi tulevasta tunneketjusta suhteessa opiskelumaahan: 1) kuherruskuukausi 2) ikävä/epätoivo 3) tasaantuminen/sopeutuminen. Myönnän, että ensimmäiset päivät olivat pelkkää hattaraa ja vaaleanpunaisia turisti-laseja, mutta ensimmäisellä viikolla koin myös epätoivon tunteita. Pari tylyä asiakaspalvelijaa sai suurin piirtein ajattelemaan, että kaikki italialaiset ovat vahanaamaisia nirppanokkia, opiskelujen ajankohta ja tarkemmat tiedot kursseista olivat hakusessa, en ollut vielä nähnyt asuntoa ja kämppiksiä, kaikki puhuivat italiaa liian nopeasti, tarjoilija katsoi säälien kun pyysin pöytää yhdelle, oli kallista, turisteja kaikkialla, enkä ollut vielä tutustunut muihin vaihtareihin. Silloin ajattelin, että miksi (tähän muutama voimasana) mä tänne lähdin kun olisin vain voinut jäädä turvalliseen ja ihanaan Suomi-elämääni, jossa minua ymmärretään ja kaikki on selvää ja kainalopaikka on taattu. Mutta nyt - aloilleni asettuneena, yhteisön löytäneenä ja kämppään kotiutuneena alan ymmärtää myös vaihdon hienouden. Tai ylipäätään itsensä haastamisen hienouden. Sen, kun hyppää pois omalta mukavuusalueelta, jotta voi kenties muuttua, kasvaa, oppia jotain uutta muista ihmisistä ja ennen kaikkea itsestään. Alan myös ymmärtää paremmin sanonnan on lähdettävä kauas, jotta voi nähdä lähelle. Itsestään selvänä pidetyt asiat näyttäytyvät ihan eri valossa ja tajuaa taas, mikä oikeasti on tärkeää. Normaalisti tunneketjun eri vaiheet kestävät kai myös vähän pidempään kuin kaksi viikkoa...

Sain lauantaina ihania uutisia mahdollisia, tulevia tunnevuoristoratoja helpottamaan; ystäväni Anu ja Nina tulevat (ehkäpä levy Fasun sinistä mukanaan ;)) moikkaamaan 22.10.-26.10., olen ihan innoissani jo suunnitellut kaikkea ohjelmaa, esimerkiksi käynnin viinitilalla Chiantissa ja yhteisen illanvieton kämppisten ja Suomi-tyttöjen kanssa. Se tulee olemaan mielenkiintoista, kun yritän toimia jonkinlaisena tulkkina riittämättömällä italiallani, mutta varmasti myös hauskaa. Vaihtelua tottakai, ja jotain, mitä odottaa. Odottelusta puheen ollen, italialaiset eivät osaa jonottaa. Suomalaiset taas tykkäävät jonottaa ehkä liiankin mielellään, mutta se on jo ihan toinen juttu. Olin siis hakemassa opiskelijaruokala-korttiani, ja porukka vain tuli odotteluhuoneeseen eikä järjestäytynyt minkäänlaiseen jonoon. Sitten aina arvailtiin, että kukakohan olisi mahdollisesti seuraavana vuorossa. Kaiken odottelun tuloksena hienossa kortissani lukee RIKKA TIKKANEN ja kuva on web-kameralla alaviistosta otettu ylivalottunut räpsäisy, mutta ainakin siitä sai hyvät naurut. Ihmetystä on aiheuttanut myös vastapäisen talon työmiesten systeemit: esimerkiksi neljä ämpärillistä hiekkaa ja betonisäkki vedetään vain narulla talon katolle. Ei edes sähkövinssiä tai mitään, kolme miestä vain kiskomassa lastia ylös ja yksi täyttelemässä alhaalla. Parasta viihdettä katsella kadun touhuja keittiössä kokkaillessa.

Uusi rakkauteni täällä on Esselunga, joka on supermarket kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Ensimmäisellä käyntikerralla menin ihan sekaisin kaikesta siitä hyvästä, halvasta ja ihanasta, mitä siellä oli tarjolla. Oli esipaistettuja pizzapohjia eurolla, kilometrin pituinen hedelmä- ja vihannesosasto täynnä tuoreita tuotteita läheltä, pyörryttävän hyvännäköiset juusto-, kala- ja lihatiskit, valmiskeittiöstä esimerkiksi broileria ja paistinperunoita kolmella eurolla, kakkuja ja leivoksia pelottavan halvalla, valmiita kastikkeita ja hyllyittäin erilaisia pastoja...Uutuudenviehätystä oli varmasti mukana runsaasti, ja muutaman viikon päästä Esselungankin kimallus on haalistunut tavalliseksi arkiruokakaupaksi. Lisäksi siellä oli meneillään sopivasti tarjouspäivät, mikä loi illuusion siitä, että kaikki on lähes ilmaista. Vähän ehkä innostuin, ja nyt jääkaapissa oma hyllyni pursuaa kohtuuttomasti kaikkea, kun muilla tytöillä on siellä yksi jugurtti tai puoliksi käytetty inkivääri. En tosin ihmettele, että hyllyt ovat tyhjinä, kun kämppikset luuhaavat jossain ihan muualla kuin kotona. Melkein koko viime viikon tytöt olivat joko poikaystävillään tai perheidensä luona, ja sama trendi jatkui viikonloppuna. Tänään Mara sentään tuli takaisin pyykkäämään ja opiskelemaan ja Giadankin kanssa oli mukava aamupalahetki keittiössä.

Sitten, vihdoinkin, se eilinen ISF:n järjestämä matka Pisaan ja Luccaan. Reissu kesti koko päivän, puoli kahdeksasta puoli kahdeksaan - kaikki oli hyvin organisoitua ja porukka mahtava, lisäksi Marije oli myös mukana niin tunsi jonkun paremmin. Päällimmäisenä ajatuksena päivästä jäi se, että Pisa on aivan liian täynnä turisteja, eikä itse kaupungissa ole juuri muuta nähtävää kuin ihmeiden aukio, eli käytännössä se kuuluisa kalteva torni ja viereinen kirkko. Se oli kuitenkin satumaisen kaunis, hohti valkoisena sinistä taivasta vasten, ehdottomasti näkemisen arvoinen. Saimme myös nauraa, kun aukio näytti olevan täynnä kung fu-taistelevia ihmisiä; kaikki halusivat joko työntää, potkia, halata, nostaa, koskettaa tornia sormenpäällä tai mitä ikinä. Itsekin tosin syyllistyin samaan, eli lopetan tyhmille turisteille nauramisen nyt tähän. Ilma suosi meitä, oli ihan tajuttoman lämmin ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kyllä äiti, muistin käyttää aurinkorasvaa ja juoda vettä. Pisan jälkeen Lucca olikin sitten todella kaunis Toscanan kaupunki täynnä pikkukujia ja käsityöläiskauppoja. Tuli vähän Porvoo mieleen. Luccaa ympäröi myös muuri (kyllä, Game of Thrones-läppää tuli heitettyä), jonka päälle pääsi kävelemään. Se oli siis oikeasti leveä ja paikalliset pyöräilivät ja lenkkeilivät siellä, eli mistään huimapäisestä tasapainoilusta ei ollut kyse. Upeaa vehreyttä silmänkantamattomiin, mutta kukaan ei heitellyt frisbeetä, istuskellut piknikillä tai pelaillut futista. Suomessahan jokainen vihreä pläntti otetaan hyötykäyttöön ja saatetaan viettää koko kesäpäivä puistossa, mutta ainakaan Luccan viheriöillä sitä ei näköjään tehty. Nyt olen runoillut jo liikaakin, siispä kuvat puhukoot puolestaan.

Ihmeiden aukio Pisassa.

Se kuuluisa torni.  

Bussimatkalla Luccaan.

Lucca.

Tätä keskiaikaa henkivää tanssia olen nähnyt Roomassakin, tietääkö joku nimen?

The wall.

Syksy saapuu Toscanaan

Mullistavia sääuutisia - heräsin aamulla siihen, että oli kylmä! Kirkonkellot eivät olleet edes ehtineet aloittaa järkyttävää kilkatustaan, kun täirisin jo sulkemaan ikkunan ja vetämään villasukat jalkaan. Pussilakanan sisäänkin piti laittaa jo peitto. Tähän saakka on siis hyvin voinut nukkua ikkuna auki, mutta tänä aamuna tuli ilmeisesti raja vastaan. Seuraaviksi päiviksi on luvattu taas +25 ja aurinkoista, mutta aamuinen sade ja huoneen viileys muistuttivat, että kyllä se syksy saapuu jossain vaiheessa tännekin. Kylmintähän täällä tulee olemaan talvikuukausina juuri sisätiloissa, kun pattereita ei pidetä päällä, kaikkialla on kivilattiat ja ikkunat falskaavat. Lunta täällä on ollut viimeksi kuulemma kolme vuotta sitten, mutta lämpötila voi silti joulu-tammikuussa laskea viiteen asteeseen tai jopa lähelle nollaa. Silloin vois lähteä evakkoon Sisiliaan...

Kotikatu, Via San Gallo.

Keittiö.

Jääkaappitaidetta.

Mara oli jo toisen yön peräkkäin poikaystävänsä luona, eli olen saanut asuttaa huonetta käytännössä yksin. Muutkin tytöt ovat jatkuvasti menossa jossain, silloin tällöin törmätään keittiössä tai rapussa. Eilen kun tulin kotiin, keittiössä istui Giada ja muutama hänen opiskelijakaverinsa iltateellä. Liityin hetkeksi seuraan ja kykenin nyt jopa järkevään keskusteluun typerän si, si-nyökkäilyn ja hymyilyn sijaan. Yksi kavereista jopa sanoi, että puhun hyvää italiaa, mutta se taisi olla vain kohteliaisuus. Täällä ollaankin todella kohteliaita, lämpimiä ja läheisiä; Mara sanoo aina "ciao bella" tai "ciao cara", eli rakas. Älkää sitten Suomessa ihmetelkö, jos yhtäkkiä heittelen ihanaa, rakasta, kultaa ja kaunista kaikille ja kaikkialle - täällä ne ovat vain sanoja. Kuulen ja puhun italiaa siis kotona, luennoilla ja suurimmaksi osaksi myös Erasmus-tyttöjä nähdessä, koska ranskalainen Lisa ei puhu lainkaan englantia. Lisa muuten asuu melkein naapuritalossa (viereinen katu), joten kävelemme illanvietoista aina yhdessä kotiin, kätevää.

Opinto-ohjelmani alkaa näyttää jo huomattavasti kirkkaammalta, sillä olin eilen suomen kielen infotilaisuudessa ja tapasin opettajia ja lisäksi turkulaisen Tiinan, joka suorittaa täällä harjoittelua (minä olen täällä aina Rico ja Tiina on Dina, vaikeita nää suomalaiset nimet). Tutustutin hänet heti samana iltana paikalliseen opiskelijoiden pelastukseen, eli aperitiivi-kulttuuriin. Mietin aina välillä, että voiko se oikeasti olla kannattavaa...nytkin buffet-pöydän ympärillä kuhisi kuin muurahaispesässä, ja tarjolla oli napostelujuttujen lisäksi ihan "oikeaa" ruokaakin, pastaa ja kanasalaattia. Toisaalta noutopöytä houkuttelee paikalle runsaasti asiakkaita, jotka ehkä sitten ostavat sen yhden jälkeen toisenkin juoman. Suomessakin olisi varmasti tilausta kyseiselle konseptille - bisneshaukat ja ekonomisti-kaverit, tässä teille ilmainen vinkki, olkaa hyvä.

Lisa ja Lisan kämppis kotimatkalla Moyosta.

Samainen kotimatka.

Humanistin jakamien bisnesneuvojen kautta takaisin opintoihin. Joka päivä on joku luento, mutta vastapainoksi päivät eivät ole pitkiä. Tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin on Linguistica generale-kurssi, eli yleistä kielitiedettä. Suomessa yhtä kurssia on yleensä kerran viikossa, täällä taas kolmesti viikossa. Maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin on Laboratorio di lingua finlandese, eli suomen kieltä niille ihmeellisille italialaisopiskelijoille, jotka sitä haluavat opiskella (moni on lähdössä vaihtoon Suomeen, siinä oikeasti se suurin syy). Tulen pitämään oman oppimispäiväkirjan lisäksi esityksiä ja alustuksia esimerkiksi jostain tietystä käytännön sanastosta ja konkreettisista keskustelutilanteista tai kieliopin osioista. Olen siis kurssilla tavallaan opiskelija, tavallaan myös opettaja. Tiina sanoikin hauskasti: "me laitetaan sut töihin!" Tosi hyvää opetus- ja S2-kokemusta se tuleekin kyllä olemaan, odotan jo innolla ensi viikkoa ja ensimmäistä tuntia. Marraskuun alussa alkaa kurssi suomalais-ugrilaisten kielten kirjallisuudesta, ja lisäksi saan tehdä yhden kurssin (12 op, wou) kirjatenttinä jostain Ison suomen kieliopin osiosta. Kielioppitentti ISK:sta, se joka fennistin painajainen. Uskoin jo välttäneeni sen tekemällä viime vuonna pari kielioppikurssia, mutta ei...se seurasi minua näköjään Italiaan. Minkä taakseen jättää, sen Firenzestä löytää.

Olen huomannut italialaisesta opiskelukulttuurista yhden kurssin perusteella sen, että opetus on hyvin perinteistä ja mekaanista. Yhden kurssin pohjalta ei tietenkään pitäisi tehdä yleistyksiä, mutta sellainen käsitys minulla oli jo ennen tänne tuloa. Professori stereotyyppisessä tweed-takissaan tulee luokkaan, näprää vartin tietokoneen ja videotykin kanssa (joita ei edes käytä) ja aloittaa sitten luennoinnin. Opiskelijat eivät viittaa, kysy tai avaa suutaan, eikä ryhmätöitä, keskusteluja tai muuta aktivoivaa ole. Osallistumispakko on 70% luennoista, mikä on todella vähän siihen verrattuna, että kotipuolessa saa olla yleensä kaksi poissaoloa koko kurssilta. Lisäksi mitään läsnäololistaa ei kerätä. Olen kuitenkin päättänyt olla hyväksikäyttämättä tätä akateemista super-vapautta, sillä luennoilla oppii italiaa ja tentti on toivottavasti helpompi, kun on jotain muistiinpanoja. Äsken tosin katsoin aamulla tekemiäni merkintöjä, ja olen mm. piirtänyt banaanin, kirjoittanut isolla LESSICO/SINTASSI muistamatta mitä siitä mainittiin ja kirjoittanut "Inventario di segmenti - ilmeisesti joku tutkimus, ota selvää!!" No, oli siellä muistiinpanoissa jotain hyödyllistäkin, ehkä. Joka tapauksessa on paljon helpompi seurata opetusta vieraalla kielellä, kun opettaja havainnollistaa asioita samalla taululle. Vielä yksi merkittävä eroavaisuus Suomen ja Italian koulutusjärjestelmissä: Helsingin yliopistossa kaikki toimii opiskelijat purkavat tuntojaan vessakoppien oviin, täällä mikään ei toimi se tehdään näköjään luentosalin tuoleihin.

Padottuja tunteita penkeissä.

Seuraavaan kertaan, nyt lähden keittelemään pastaa, sen jälkeen soitan ehkä taas yhden "internet-yhteydessä välillänne on ongelma, odota kun yritämme palauttaa puhelun"-skypeilyn kotiin ja sitten onkin italian kielikurssi kuudesta kahdeksaan, joka torstai tästä eteenpäin. Kämppikset muuten vähän naureskelivat kuultuaan Oton nimen, koska numero 8 on italiaksi otto. Lisäksi rico (Riikka on liian vaikea, en edes yritä enää) tarkoittaa italiaksi rikasta.

Kahdeksan ja Rikas, vitsit mikä pari.

Kotia ja koulua

Yksi yliopistorakennuksista

Eilen maanantaina oli jännä ja tutisuttava ja hiostavalla matkalaukun raahaamisella alkanut päivä, kun jätin rakkaan hostellihuoneeni ja sain avaimet uuteen kotiin. Jännitin kuitenkin ihan turhaan, sillä asunto on todella ihana, samoin huonekaverini Mara. Kutsuin häntä ensimmäiset pari tuntia Mariaksi, kunnes hän jossain vaiheessa hienovaraisesti korjasi nimensä. Hups. Kämppä on siis kaksikerroksinen; yläkerrassa on kylpyhuone sekä minun ja Maran ja Giovan ja Robertan huoneet. Alakerrassa on keittiö sekä Paulan ja Irinan huone. Kaikkialla on tunnelmalliset parrukatot, jopa kylppäreissä, ja isosta keittiön ikkunasta avautuu näkymä San Gallo-kadulle.

Yläkerran aula.

Oma nurkkaukseni seuraavat neljä kuukautta.

Näkymä huoneen ikkunasta.

Talon sisäpiha.

Tytöt opiskelevat kaikki vähän eri aineita, mutta asuntoon mahtuu ainakin pari tulevaa arkkitehtiä, psykologi ja politiikan tutkija. Heti ensimmäiseksi keitimme teetä ja sain kertoilla pitkät pätkät Suomesta ja erityisesti pimeästä, kylmästä talvesta. Korjailin myös käsityksiä siitä, että Helsingin kaduilla kuljeskelisi poroja, ei ainakaan muualla kuin matkamuistomyymälöiden edessä. Taisivat olla vähän pettyneitä. Kukaan tytöistä ei juuri puhu englantia, mikä on mahtavaa - täydellinen kielikylpy. Toisaalta se on myös ärsyttävää, kun haluaisi sanoa ja puhua paljon enemmän, mutta sanavarasto ei vain vielä riitä kuin melko käytännön tason jutteluun. Mara on kuitenkin ihanan kannustava ja muistaa aina kehua, jos olen oppinut vaikka uuden sanan. Ja jos yhteinen englanti-italia-sekamelska ei auta, elekieli yleensä pelastaa - kuten Maran imitoidessa pesukonetta. 

On ihanaa asua aivan keskustan liepeillä, omat avaimet laukussa kilisten. Kuulostaa ehkä oudolta iloita tällaisesta, mutta tunnen vaihtareita, jotka etsivät edelleen asuntoa! Joten taidan loppupeleissä olla aika onnekas, kun saan kaiken lisäksi asua paikallisten opiskelijoiden kanssa. Marakin on suht paljon kaupungilla tai yliopistolla, joten huone tuntuu usein melkein omalta. Eilen kun tulin kotiin, olivat kaikki kämppikset keittiössä ja pyysivät kanssaan syömään pastaa. Se oli jokin paikallinen resepti; paljon sipulia ja paprikaa, oliiviöljyä ja pikkaisen jauhelihaa. Molto buono. Olen siis saanut lämpimän vastaanoton, Giova jopa pyysi minut kavereidensa kanssa ulos, mutta stressaava päivä oli vienyt mehut totaalisesti enkä jaksanut ajatella kuin nukkumista. Olen varma, että yhteiselo tulee sujumaan ja viihdyn täällä hyvin, koska tytöillä on jo niin selvät sävelet esim. siivousvuoroista. Mutta jottei menisi liian hehkutukseksi, niin netti on paikalliseen tapaan järkyttävän hidas. Joten nauttikaahan siellä Suomessa nopeasta ja kaikkialle ulottuvasta netistänne sekä siitä, etteivät kirkonkellot herätä teitä kahdeksalta aamulla. Täällä se nimittäin tapahtuu, joka ikinen päivä. 

Luennolla.

Tänään tiistaina oli ensimmäinen luento, yleistä kielitiedettä, ja pysyin ihan hyvin kärryillä. Tosin kyseessä oli vasta johdantoluento, jossa lähinnä kerrottiin kurssin käytännön asioista, ei niinkään vielä aloiteltu opetusta. Vähän se tentti pelottaa jo valmiiksi kun on suullinen, mutta ehkä neljän kuukauden tehokkaan kielikylvyn jälkeen se tuntuu jo mahdolliselta. Opettaja oli myös nuori, rento ja ymmärtäväisen oloinen, täällä kun näkyy niitä suu mutrussa kulkevia auktoriteettikimppujakin, joita ei uskalla edes lähestyä. Tykkäsin yliopistorakennuksesta todella paljon; marmoria ja kiveä, aulassa samantapainen kupoli kuin kirkoissa. Rakennus ei ole uusi ja moderni, mutta tuollainen vanhaa aikaa henkivä sen kuuluu täällä ollakin. Huomenna näen suomen kielen proffia ja torstaina alkaa italian kielikurssi, eli asiat alkavat siis vähitellen muotoutua ja vakiintua jonkinlaiseksi Italia-arjeksi. Saan myös kämppiksiltä hyviä vinkkejä halvempaan elämään: 

"Älä käy Sparissa, siellä on turistihinnat. Esselunga on paikallisille." 

"Twice-baari on vain turisteille, hyi, varo sitä." 

Tänään illalla on ohjelmassa vielä picnic Erasmus-tyttöjen kanssa suuressa puistossa verrattavissa Kaivariin. Merta ei tosin ole, mutta näkymä Arno-joelle kyllä. Sitä ennen ajattelin kokata ensimmäistä kertaa täällä omassa keittiössä, saa nähdä mitä siitä tulee. Arrivederci!

Amo questa città, amo Helsinki

Koti-ikävä. Sitä on välillä ollut, myönnettävä se on. Rakastan Helsinkiä ihmisineen ihan mielettömästi, sen kesää ja syksyä ja jopa talveakin, ehkä tajuan sen nyt ensi kertaa kunnolla. Suomessa on helppo valittaa kaikenlaisesta, mutta Italiassa asuessa (näinkin lyhyen aikaa) huomaa kotimaan hienoudet. Suihkusta tulee lämmintä vettä, hanat avataan käsin eikä jalkapolkimella, laskut voi maksaa verkkopankissa ja niin pois päin. Mutta rakastan minä Italiaakin, pakko sekin on myöntää. Suurin tragedia tällä hetkellä taitaa olla vain se, että en näe Vain elämää-jaksoja netistä, en voi sietää italialaisen ambulanssin melodiaa ja autoilijat ovat törkeitä ja piittaamattomia. Eli ei paha, koska olen itsekin surkea kuski.

Eilen rakastuin kaupunkiin yhä vain lisää, kun olimme Annan, Marijen, puolalaisen Ursulan ja ranskalaisen Lizin kanssa Duomolla juomassa viiniä ja nauttimassa paikallisesta perjantai-illan tunnelmasta. Se piti sisällään valtavasti ulos lähteneitä ihmisiä, innokkaita sisäänheittäjiä ("5 shottia 5e, vain teille belle donne, vain tänään") ja uskomattoman lämpimän ja lempeän sään. Todistimme myös Duomon edessä tapahtuneen kosinnan...Mies oli repinyt jostain orkesterin ja punaisia ruusuja, tavallaan meni ällöydessään jo vähän yli, mutta ei sitten kuitenkaan. Olimme kaikki ihan kananlihalla kosinnan jälkeen ja hurrasimme tuoreelle kihlaparille - Firenze on rakkauden kaupunki. On niin hauska puhua eri maiden tavoista, kielestä ja vaikkapa ruokakulttuurista muiden vaihtareiden kanssa. Muut tytöt olivat ihan järkyttyneitä kuullessaan, että Suomessa syödään poroa:
"So you eat Rudolph the Reindeer??"
Yksi asia, johon on ollut vaikea tottua, ovat poskisuudelmat tervehdittäessä ja lähdettäessä. Mutta parempi vain tottua, koska niin täällä tehdään. Ajoittaista Suomi-ikävää helpottaa huomattavasti, että olen jo saanut hyviä kavereita, ja kämppiksetkin tulevat toivon mukaan olemaan sellaisia.

Illanviettoa Duomolla.

Lopuksi ajattelin vielä postata kokoelman Firenzen luovasta katutaiteesta, jota on paljon ja kaikkialla, kun vain pitää silmät auki. Tänään ja huomenna aion todellakin vain ottaa rennosti (illemmalla tyttöjen kanssa syömään, mutta ei sen kummempaa) ja nauttia italialaisten tv-ohjelmien annista; juontajien propellihatuista ja yhteislauluista. Jeii !

Aperitiiveja, vaihtareita ja raekuuroja

Pienen blogi-hiljaiselon ja ihmettelyn jälkeen on hyvä päivittää taas vähän kokemuksia. Keskiviikkona pääsin tutustumaan ekaa kertaa muihin vaihtareihin, kun ISF järjesti aperitiivit Moyo-nimisessä, rennossa ravintolassa. Italiassa tosi suosittu aperitiivi-konsepti pitäisi saada Suomeenkin: maksat yhdestä juomasta, ja sen hinnalla saa syödä buffetista salaatteja, risottoa, kanansiipiä, pastaa, sipulirenkaita - kaikkea kevyttä naposteluruokaa niin paljon kuin haluaa. Juttelin illan aikana varmaan parinkymmenen eri ihmisen kanssa, kun "piiriimme" tuli aina uusia opiskelijoita, ja sama litania alkoi joka kerta alusta: "mistä tulet, mitä opiskelet, missä asut?" Kun nämä pakolliset speksit oli suunnilleen kaikkien kanssa vaihdettu, oli mukava tutustua ja jutella muutenkin. Kaikki pitivät jotenkin tosi eksoottisena, että olen Suomesta...muihin pohjoiseurooppalaisiin en ole vielä edes törmännyt, suomalaisista puhumattakaan. Tosin sain kuulla, että suomen kielen laitoksella on joku harjoittelija Turusta, joten sen kanssa tavataan varmaan ensi viikolla. Suurin vaihtari-ryhmittymä näyttävät olevan saksalaiset, hollantilaiset ja espanjalaiset, lisäksi Puolasta on yllättävän paljon porukkaa. ISF vaikuttaa aktiiviselta yhteisöltä, joka järkkää paljon tapahtumia Firenzessä ja matkoja eri puolille Italiaa. Yritimme ilmoittautua lauantain päiväreissulle Cinque Terreen, mutta se oli loppuunvarattu. Höh. Seuraava reissu järjestetään onneksi 11.10., silloin uusi yritys.

Moyo.

Parhaiten olen tutustunut hollantilaiseen Marijeen, unkarilaiseen Eszteriin sekä saksalaisiin Annaan ja Brendaan. Opiskelemme kaikki humanistisessa tiedekunnassa, ja onneksi muutkin tuntuvat olevan vähän pihalla kaikesta. Erasmus-toimiston boheemissävytteinen mamma oli ollut kaikkien mielestä varsin sekava kokemus. Itse olen sentään niinkin hyvässä vaiheessa, että näen keskiviikkona suomen kielen proffia, joiden kanssa jutellaan tandem-tuntien järjestämisestä italialaisten opiskelijoiden kanssa ja muista kursseistani (pari niistä voin ilmeisesti suorittaa kirjatenttinä, huimaa!) Ajattelin aloittaa lisäksi vaihtareille tarkoitetun italian kielikurssin, toivottavasti siitä on hyötyä. Välillä iskee epätoivo muiden puhuessa niin sujuvasti, mutta sitten muistutan itseäni, että opin koko ajan ja senhän takia täällä olen. Plus suurin osa on opiskellut italiaa about kolme VUOTTA, ei kolmea kurssia...

Torstaina oli samanlainen aperitiivi-setti samalla kadulla, mutta eri paikassa. Ruoka oli parempaa ja väkeä oli vähemmän (suurin osa saksalaisia). Kaikki vaativat, että puhun heille suomea, se kun kuulosti kuulemma niin hauskalta ja erilaiselta. Opetin sanat hämähäkki ja epäjärjestelmällistyttämättömyydelläänsäkäänköhän. "Nooo, I don't believe you!" "Are you sure it means something?" Indeed. Mietimme Marijen kanssa hetken myös jatkobaariin lähtemistä, mutta uni vei tällä kertaa voiton. Kahden "iltakävelyn" perusteella voin jo suunnilleen sanoa, että Firenze tuntuu turvalliselta kaupungilta. Osittain se johtuu siitä, että turisteja on keskusta-alueella kaikkialla ja kaikkina aikoina runsain mitoin, katuvalaistus on tehokasta ja ravintolat, kahvilat ja jopa tavalliset liikkeetkin ovat auki yömyöhään. Sen sijaan päivällä on siestaan verrattavissa oleva aika, riposo, jolloin monet liikkeet pitävät ovensa kiinni. Tuntuu, että kaupunki nukkuu päivällä ja herää henkiin vasta illemmalla - silloin valot syttyvät, musiikki soi, katukauppiaat myyvät ruusuja ja heittelevät ilmaan valopalloja ja vastapäätä asuva nainenkaan ei roiku puhelimessa vaan on jossain muualla.

Yöllinen keskusta.

Tänään perjantaina oli yliopiston järjestämä Welcome Day, joka myöhästyi puolella tunnilla ja siirtyi alkuperäisestä salista toiseen teknisten ongelmien takia. Infotilaisuus selvitti päätä kuitenkin jonkin verran esimerkiksi tentteihin ilmoittautumisista ja opintopisteiden rekisteröinnistä. Täällä on vielä käytössä paperinen "opiskelijakortti", johon professorit kirjoittavat käsin suoritetut opinnot ja tentit! Monesta asiasta huomaa, että Italia on pikkuisen oma maailmansa ja laahaa vuosikausia perässä etenkin tekniikan suhteen. Asunnon vuokrankin maksan paikallisessa postitoimistossa bollettino-nimisellä lipukkeella antamalla siihen vaaditut tiedot - systeemi on vähän kai verrattavissa muinaiseen postipankkiin, jossa rahaa pystyi lähettämään eri tahoille. En silti valita (kauheasti), vaan olen lähinnä huvittunut. Sehän on kaiken ydin, että oppii uusia asioita ja tapoja uudesta maasta ja sen kulttuurista. Infon jälkeen Anna, Marije ja minä lähdimme kahville, ja ehdimme sisään juuri ja juuri ennen valtavaa raekuuroa. Terassin varjot lähtivät melkein lentoon ja kadut lainehtivat. Kuuron jälkeen näytti kuin maassa olisi ollut lunta - pieniä, täydellisen pyöreitä raepalloja kaikkialla. Ja nyt paistaa aurinko ja on taas superlämmin. Italian ihmemaa tosiaankin - koe kaikki neljä vuodenaikaa yhdessä päivässä.

Tämän loppuviikon leikin vielä turistia uimahallin tuoksuisessa hostellihuoneessani, johon olen jo hälyttävän kiintynyt, mutta maanantaina pääsen toivottavasti jo sisustamaan tulevaa huonetta ja opinnotkin alkavat. Odotan sitä oikeasti jo tosi paljon. Odotan, että pääsen kiinni italialaiseen arkeen, että voin vaihtaa kameralaukun tavalliseen ja kokata ja tiskata kotona. Että täällä olisi ylipäätään paikka, jota kutsua kodiksi. Siihen saakka, ciao!

Täällä riittää kauniita auringonlaskuja.

Ponte Vecchio.

Gelatoooooo !

Isolla kirkolla

Duomo.

Ciao a tutti, täällä sitä nyt ollaan!
Olen jo totaalisen rakastunut Firenzeen, ei voi muuta sanoa. Sen kapeisiin pikkukatuihin ja keltaisensävyisiin kivitaloihin, vespoihin ja trattorioihin, ikkunaluukkuihin ja kirkkoihin, kahviloihin ja mukulakiviin.

Pitää kai kertoa vähän eilisestä matkustuspäivästä, joka sujui ihme kyllä sulavasti. Lähdin 8.30 Helsingistä punavalkoisin siivin ja saavuin Roomaan 11.00 paikallista aikaa. Lentokenttäjuna vei Roma Terminiin reilussa puolessa tunnissa, ja 12.50 lähtenyt Eurostar saavutti Firenzen 14.22. Junat olivat uusia ja kulkivat aikataulussa, hostellikin löytyi ainakin melkein heti keskeiseltä Via Della Scala-kadulta. Eniten aikaa meni varmaan sen tajuamiseen, että ulko-ovi aukesi sisään- eikä ulospäin...Kolmanteen kerrokseen oli myös suhteellisen järkyttävää kavuta kaikkien kantamusten kanssa, mutta se taival kannatti kyllä tehdä. Hostellia pyörittää nimittäin todella sympaattinen italialaisperhe: vähän varttuneemmat vanhemmat ja heidän poikansa. Perheen isä esimerkiksi näytti kädestä pitäen, miten huoneen ja rappukäytävän ovet avataan (toisaalta ehkä se oli myös nähnyt sen säälittävän alaovi-räpellyksen jostain kamerasta...) Joka tapauksessa oli helppo tuntea olonsa kotoisaksi, eivätkä huoneen seinät edes olleet oranssit! Ne kun tuppaavat melkein joka hostellissa ympäri Eurooppaa olemaan, en kyllä todellakaan tajua miksi.

On ihanaa, kun on näin aluksi ihan oma huone, jossa hengähtää ja koota ajatuksia kaiken uuden keskellä. Tulen majoittumaan täällä viikon eli ensi maanantaihin, jolloin pääsen oikeaan asuntoon ja tutustun kämppiksiini, ennen kaikkea huonekaveriini. Toivottavasti se on kiva. Yleensähän solukämppiin mahtuu aina se yksi outo hyyppä, ja jos omasta mielestä kukaan ei ole sellainen, niin huonoja uutisia: se olet sinä itse. Kävin jo tutustumassa tulevaan kotikatuuni Via San Galloon, joka tarkoittaa Kukkokatua. Täällä on suomennettuina myös mm. Kauniiden naisten katu, Kakkukatu, Taiteilijoiden katu ja Iloinen kylä - kuulostavat kyllä huomattavasti paremmilta italiaksi. Ensimmäiset kaksi päivää olen vain leikkinyt turistia, koska Erasmus-toimisto on kiinni tiistaisin ja maanantaina en sinne ehtinyt. Huomenna saan siis tietää lisää kursseista ja niiden ajoista sekä hankittua opiskelijakortin. Huomenna on myös ensimmäinen vaihtaritapahtuma, eli aperitiivit bar Moyossa. Sieltä aion myös hankkia 5€ maksavan ISF-kortin, jolla saa etuja ja tarjouksia vaihtarien tapahtumista ja matkoista Italian kaupunkeihin. Perjantaina taas on humanistisen tiedekunnan järjestämä Welcome Day, jossa tutustutaan kampukseen, tykitetään infoa ja tavataan muita saman tiedekunnan vaihtareita. Luennot alkavat sitten ensi maanantaina, hui.

Katutaidetta.

Katutaidetta.

Kommelluksiakin on ollut: Vodafonen myyjä puhui niin nopeaa italiaa, että luulin melkein tajuavani, mutta oikeasti aivoni olivat yhtä pehmeää all'arabbiata-mössöä.Ymmärsin, että väliaikainen paikallinen numero pitää vaihtaa liittymän aktivoimiseksi, mutta mysteeriksi jäi vain se pikkuseikka, miten se tehdään. Huomenna valun siis takaisin liikkeeseen ja puhun suosiolla englantia, vaikka pahalta tuntuu. Yritän imeä italiaa joka tuutista jatkuvasi kuin nälkäinen koira, kuunnella kadulla ja ravintoloissa keskusteluja ja katsoa italialaisia tv-kanavia hostellissa. Luoja, millaisia saippuaoopperoita täällä tehdään. Mainosten dubbaus on ihan jäätävää. Lisäksi italialaiset ilmeisesti rakastavat kaikenlaisia tietokilpailuja. Yhdessä juontaja laittoi päähänsä propellihatun, ja kun musiikki alkoi soida, kilpailijat ja yleisö aloittivat riehakkaan tanssikoreografian. Siiiiiis mitä. Ei ikinä menisi läpi meillä, liian iloista tai jotain. Tänään sattui myös hikikarpaloita nostattanut tapahtumasarja, kun unohdin avaimet vessan lavuaarin reunalle lähtiessäni ostamaan iltapalaa. Hostellista lähtiessä on siis lukittava oma, rappukäytävän ja lopuksi vielä ulkona oleva ovi. Ihan liikaa ovia (vaikka ne täällä ovatkin kauniita). Samalla sekunnilla, kun suljin rappukäytävän oven, tajusin unohtaneeni avaimet. Soitin hostellin puhelimeen, mutta numero ei ollut käytössä. Hyödyllinen puhelin. Pienoinen paniikki alkoi iskeä, ja mietin jo yön viettämistä rappukäytävässä, jos kukaan ei tule hostellista ulos tai sisään ennen aamua. Onneksi aivoni eivät olleet muuttuneet täysin paniikintahmaiseksi mössöksi, vaan tajusin kurkata käytävän päähän, jossa oli ovi ja sen vieressä ovikello isäntäperheen omaan kotiin! He siis asuvat itse myös hostellin yhteydessä, ja päästivät hätääntyneen suomalais-sekoilijan sisään. Sellainen illan adrenaliinipläjäys, ja tästä eteenpäin tarkastan noin 100 kertaa, että avaimet ovat oikeasti mukana.


Olen ihan täynnä kaikkea: italialaista ruokaa, nähtyjä ja koettuja asioita, lämmintä säätä - tämä kirjoittaminenkin on todella vaikeaa, kun ei oikein tiedä miten kuvailisi tätä kaikkea. Varmaa on vain se, että vähän yli vuosi sitten saamani heikko idea vaihtoon lähdöstä on todellakin toteutunut, vaikka sitä on edelleenkin vaikea uskoa. Olen hokenut monta kertaa lausetta "mä oon ihan oikeesti täällä", ihan kuin vaihtoon voisi lähteä myös jotenkin leikisti. Kaupunki tuntuu turvalliselta, siistiltä ja yhtä lämpimästi hymyilevältä kuin hostellin pappa. Illalla pidän ikkunan auki, koska on lämmin, ja koska haluan kuulla kaupungin äänet. Ne ovat ihan toista kuin Suomessa: iloisia kiljahduksia, naurua, "ciao bella"-huutoja, polveilevaa papatusta, skoottereita, Fiatteja, Alfa Romeoita. Illalla näkee vastapäätä asuvan naisen huoneeseen - istuu koko ajan puhelimessa. Hostellin suihkussa ei ole verhoa eikä lämmintä vettä, mutta vessapaperi on pehmeää. Minimarketista haen iltapalaksi juotavan jugurtin ja sämpylän, ikävä ruisleipää jo nyt. Kävelin ballerinat pilalle, ostin uudet kengät, Fazerin hätäpaketti alkaa ehtyä ja Skype pätkii. Onneksi se silti on olemassa. Tänään suunnistin ensimmäistä kertaa ilman karttaa.

Tästä on hyvä jatkaa.

Katusoittajia Piazza Di Santa Maria Novellalla.

Mascarpone-nutella ahh.

Niinpä.