Yö

Huhhuh.

8 tuntia, niin koneen pyörät irtoavat Helsinki-Vantaan kentältä ja lennän kohti pastoja, pizzoja ja vespoja. Ennen sitä on kuitenkin kakisteltava alas lentokonesafkat sekä kuljettava määränpäähän kahdella junalla. Oikeastaan pitäisi varmaan nukkua jo, mutta ei vain pysty - käyn täysin ylikierroksilla ja parit itkumaratonitkin on tänään jo vedetty. On lisäksi ihan uskomaton homma pakata yli neljän kuukauden kamat yhteen matkalaukkuun, yrittää miettiä Firenzen sääoloja joskus joulukuussa ja karsia turhaa.

"Kyllä mä varmaan tartten tän kihartimen."
"Korkokengät vie enemmän tilaa kuin ballerinat."

Olen vain yrittänyt ajatella niin, että paikan päältä saa ostettua melkein kaiken, eli ei stressiä. Tunnemyllerrys on ollut kyllä päällä koko viikonlopun, eikä asiaa ainakaan auttanut lähipiirin järkkäämät yllätysläksiäiset! Taisin hokea vain "mitäääää, mitääääää" ensimmäiset kolme minuuttia sen jälkeen, kun poikaystävä ja kaverit olivat hypänneet vessasta ja veli heitteli siinä jotain vessapaperia ilmaan ja kaikki huusivat yllätystä. Ihanat, rakkaat ystävät (= hiton ovelat ja kirkassilmäisesti valehtelevat rontit myös, haha). Joka tapauksessa oon ihan uskomattoman onnekas, kun mulla on tällaisia ihmisiä ympärillä. Matkalaukkuun lähtee ikävää lievittämään pari ihanilla viesteillä varustettua matkapäiväkirjaa, kehystettyjä kaverikuvia, itse askarreltuja kortteja, Fasun sinistä ja Oreota suoraan Norjasta, kiitos Anu! Mut taidetaan tuntea aika hyvin.

Huomenna kirjaudun hostelliin ikiomaan huoneeseen, jossa yövyn lauantaihin saakka. Jos kaikki tulee menemään sulavasti, eli silleen Suomi-sulavasti, saan silloin avaimet asuntoon, joka on kuuden tytön kimppakämppä. Meillä on siis yhteinen kylpyhuone ja keittiö (odotan innolla niitä aamuja, kun kaikki kuusi haluavat yhtä aikaa suihkuun ja peilaamaan...) Kotikatu on joka tapauksessa söpö ja kahviloiden ja leipomoiden rikastuttama, mutta mikä tärkeintä, sieltä kävelee 800 m kampukselle! En siis luultavasti joudu hankkimaan bussikorttia tai edes pyörää, kun pääsen kävellen kaikkialle. Kartta on piirtynyt päähän jo aika hyvin; kaupungin halkova joki on iskän kaima ja Duomo kohoaa turvallisena maamerkkinä kaiken keskellä. Luennot alkavat vasta viikon päästä maanantaina, eli minulla on mukavasti aikaa tutustua kaupunkiin ja ihmisiin, hankkia paikallinen puhelinliittymä ja tehdä huoneesta kodikas (Otto-tapetti on jo tilauksessa, heh-heh...)

7 tuntia koneen nousuun.
Ihan kohta takkia ei enää tartte, ihan kohta en kulje enää metrolla töihin enkä Kaisa-taloon lukemaan. Pimeys ei ole läpitunkevaa ja kaikkialla, se on vain ohimenevä varjo, säälittävä yritys olla yö. Italian pimeydessäkin on lupaus valosta, ja alakerran leipomossa tuoksuu ennen auringonnousua.
6 tuntia.
Silloin nousee Suomen aurinko.