Isolla kirkolla

Duomo.

Ciao a tutti, täällä sitä nyt ollaan!
Olen jo totaalisen rakastunut Firenzeen, ei voi muuta sanoa. Sen kapeisiin pikkukatuihin ja keltaisensävyisiin kivitaloihin, vespoihin ja trattorioihin, ikkunaluukkuihin ja kirkkoihin, kahviloihin ja mukulakiviin.

Pitää kai kertoa vähän eilisestä matkustuspäivästä, joka sujui ihme kyllä sulavasti. Lähdin 8.30 Helsingistä punavalkoisin siivin ja saavuin Roomaan 11.00 paikallista aikaa. Lentokenttäjuna vei Roma Terminiin reilussa puolessa tunnissa, ja 12.50 lähtenyt Eurostar saavutti Firenzen 14.22. Junat olivat uusia ja kulkivat aikataulussa, hostellikin löytyi ainakin melkein heti keskeiseltä Via Della Scala-kadulta. Eniten aikaa meni varmaan sen tajuamiseen, että ulko-ovi aukesi sisään- eikä ulospäin...Kolmanteen kerrokseen oli myös suhteellisen järkyttävää kavuta kaikkien kantamusten kanssa, mutta se taival kannatti kyllä tehdä. Hostellia pyörittää nimittäin todella sympaattinen italialaisperhe: vähän varttuneemmat vanhemmat ja heidän poikansa. Perheen isä esimerkiksi näytti kädestä pitäen, miten huoneen ja rappukäytävän ovet avataan (toisaalta ehkä se oli myös nähnyt sen säälittävän alaovi-räpellyksen jostain kamerasta...) Joka tapauksessa oli helppo tuntea olonsa kotoisaksi, eivätkä huoneen seinät edes olleet oranssit! Ne kun tuppaavat melkein joka hostellissa ympäri Eurooppaa olemaan, en kyllä todellakaan tajua miksi.

On ihanaa, kun on näin aluksi ihan oma huone, jossa hengähtää ja koota ajatuksia kaiken uuden keskellä. Tulen majoittumaan täällä viikon eli ensi maanantaihin, jolloin pääsen oikeaan asuntoon ja tutustun kämppiksiini, ennen kaikkea huonekaveriini. Toivottavasti se on kiva. Yleensähän solukämppiin mahtuu aina se yksi outo hyyppä, ja jos omasta mielestä kukaan ei ole sellainen, niin huonoja uutisia: se olet sinä itse. Kävin jo tutustumassa tulevaan kotikatuuni Via San Galloon, joka tarkoittaa Kukkokatua. Täällä on suomennettuina myös mm. Kauniiden naisten katu, Kakkukatu, Taiteilijoiden katu ja Iloinen kylä - kuulostavat kyllä huomattavasti paremmilta italiaksi. Ensimmäiset kaksi päivää olen vain leikkinyt turistia, koska Erasmus-toimisto on kiinni tiistaisin ja maanantaina en sinne ehtinyt. Huomenna saan siis tietää lisää kursseista ja niiden ajoista sekä hankittua opiskelijakortin. Huomenna on myös ensimmäinen vaihtaritapahtuma, eli aperitiivit bar Moyossa. Sieltä aion myös hankkia 5€ maksavan ISF-kortin, jolla saa etuja ja tarjouksia vaihtarien tapahtumista ja matkoista Italian kaupunkeihin. Perjantaina taas on humanistisen tiedekunnan järjestämä Welcome Day, jossa tutustutaan kampukseen, tykitetään infoa ja tavataan muita saman tiedekunnan vaihtareita. Luennot alkavat sitten ensi maanantaina, hui.

Katutaidetta.

Katutaidetta.

Kommelluksiakin on ollut: Vodafonen myyjä puhui niin nopeaa italiaa, että luulin melkein tajuavani, mutta oikeasti aivoni olivat yhtä pehmeää all'arabbiata-mössöä.Ymmärsin, että väliaikainen paikallinen numero pitää vaihtaa liittymän aktivoimiseksi, mutta mysteeriksi jäi vain se pikkuseikka, miten se tehdään. Huomenna valun siis takaisin liikkeeseen ja puhun suosiolla englantia, vaikka pahalta tuntuu. Yritän imeä italiaa joka tuutista jatkuvasi kuin nälkäinen koira, kuunnella kadulla ja ravintoloissa keskusteluja ja katsoa italialaisia tv-kanavia hostellissa. Luoja, millaisia saippuaoopperoita täällä tehdään. Mainosten dubbaus on ihan jäätävää. Lisäksi italialaiset ilmeisesti rakastavat kaikenlaisia tietokilpailuja. Yhdessä juontaja laittoi päähänsä propellihatun, ja kun musiikki alkoi soida, kilpailijat ja yleisö aloittivat riehakkaan tanssikoreografian. Siiiiiis mitä. Ei ikinä menisi läpi meillä, liian iloista tai jotain. Tänään sattui myös hikikarpaloita nostattanut tapahtumasarja, kun unohdin avaimet vessan lavuaarin reunalle lähtiessäni ostamaan iltapalaa. Hostellista lähtiessä on siis lukittava oma, rappukäytävän ja lopuksi vielä ulkona oleva ovi. Ihan liikaa ovia (vaikka ne täällä ovatkin kauniita). Samalla sekunnilla, kun suljin rappukäytävän oven, tajusin unohtaneeni avaimet. Soitin hostellin puhelimeen, mutta numero ei ollut käytössä. Hyödyllinen puhelin. Pienoinen paniikki alkoi iskeä, ja mietin jo yön viettämistä rappukäytävässä, jos kukaan ei tule hostellista ulos tai sisään ennen aamua. Onneksi aivoni eivät olleet muuttuneet täysin paniikintahmaiseksi mössöksi, vaan tajusin kurkata käytävän päähän, jossa oli ovi ja sen vieressä ovikello isäntäperheen omaan kotiin! He siis asuvat itse myös hostellin yhteydessä, ja päästivät hätääntyneen suomalais-sekoilijan sisään. Sellainen illan adrenaliinipläjäys, ja tästä eteenpäin tarkastan noin 100 kertaa, että avaimet ovat oikeasti mukana.


Olen ihan täynnä kaikkea: italialaista ruokaa, nähtyjä ja koettuja asioita, lämmintä säätä - tämä kirjoittaminenkin on todella vaikeaa, kun ei oikein tiedä miten kuvailisi tätä kaikkea. Varmaa on vain se, että vähän yli vuosi sitten saamani heikko idea vaihtoon lähdöstä on todellakin toteutunut, vaikka sitä on edelleenkin vaikea uskoa. Olen hokenut monta kertaa lausetta "mä oon ihan oikeesti täällä", ihan kuin vaihtoon voisi lähteä myös jotenkin leikisti. Kaupunki tuntuu turvalliselta, siistiltä ja yhtä lämpimästi hymyilevältä kuin hostellin pappa. Illalla pidän ikkunan auki, koska on lämmin, ja koska haluan kuulla kaupungin äänet. Ne ovat ihan toista kuin Suomessa: iloisia kiljahduksia, naurua, "ciao bella"-huutoja, polveilevaa papatusta, skoottereita, Fiatteja, Alfa Romeoita. Illalla näkee vastapäätä asuvan naisen huoneeseen - istuu koko ajan puhelimessa. Hostellin suihkussa ei ole verhoa eikä lämmintä vettä, mutta vessapaperi on pehmeää. Minimarketista haen iltapalaksi juotavan jugurtin ja sämpylän, ikävä ruisleipää jo nyt. Kävelin ballerinat pilalle, ostin uudet kengät, Fazerin hätäpaketti alkaa ehtyä ja Skype pätkii. Onneksi se silti on olemassa. Tänään suunnistin ensimmäistä kertaa ilman karttaa.

Tästä on hyvä jatkaa.

Katusoittajia Piazza Di Santa Maria Novellalla.

Mascarpone-nutella ahh.

Niinpä.