Lähtö lähestyy

Blogi. Jaa että blogi.

”Sun pitää kirjoittaa siellä sitten.”

”Muista perustaa blogi.”

”Mikä sun blogin osoite on?”

Taistelin jostain syystä pitkään sitä ajatusta vastaan, että pitäisin vaihdossa ollessani blogia. Ajattelin, että skype-puhelut, some ja muut viestintäkanavat riittävät varsin hyvin pitämään Suomi-yhteyksiä yllä. Kuka näitä loppupeleissä edes lukee, kiinnostaako ketään? Lisäksi ajattelin blogin muodostuvan pakkopullaksi ja velvollisuudeksi, josta olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Rakastan kirjoittamista, mutta luovaa sellaista – omaa ja säännöistä vapaata, en julkiseksi tarkoitettua.

Vaan kuinkas kävikään. Kaikki alkoi oikeastaan jäätelöstä – tulette ehkä blogin myötä huomaamaan, että tykkään jäätelöstä aika paljon. Erityisesti italialaisesta gelatosta. Se oli oikeastaan se syy, miksi halusin lähteä vaihtoon juuri Italiaan (no ei kai, prosciutto crudo, formaggio ja vino rosso sinne ajavat!) En enää muista, mitä osaa jäätelö blogini perustamisessa näytteli; luultavasti söin sitä tai halusin yläpalkkiin vain kivan kuvan Rooman matkalta. Tai sitten jäätelöllä ei ollut blogin perustamisen kanssa mitään tekemistä, ja olen vain huomionkipeä ja julkisuushakuinen huijari.

Aion minä Italiassa ihan oikeasti opiskellakin, enkä vain syödä; tuleva lukujärjestykseni koostuu lähinnä italian kielellä käytävistä kirjallisuuden ja kielitieteen kursseista, joissa muuten on kaikissa suulliset tentit (hirveen kiva!) Firenzen yliopiston suomen kielen laitoksen proffa on myös kysellyt sähköpostilla, josko suomi-italia-tandemkurssi kiinnostaisi. Siinä siis minä ja suomea opiskeleva italialainen opettaisimme ikään kuin toinen toisiamme, mikä kuulostaa hauskalta ja hyödylliseltä. Vaihdon päätavoitteeni onkin italian kielen sujuvampi hallinta ja toisen maan kulttuuriin tutustuminen.  Että ihan oikeasti asun ja elän vieraassa maassa ja kulttuurissa, enkä vain pyörähdä poseeraamassa suihkulähteiden ja patsaiden edessä. Ostan vessapaperia ja tiskiainetta, ihan niin kuin muutkin italialaiset, perfetto! Olen aina haaveillut toisessa maassa asumisesta, ja nyt pääsen kokeilemaan sitä edes tämän puolen vuoden verran.

Lähtövalmistelut on osapuilleen tehty (verokoodi vielä hakematta Italian lähetystöstä, mutta sen saa kuulemma saman tien mukaan) ja jännitys alkaa vähitellen nostaa päätään. Niin ja sellainen pikkujuttu kuin asunto olisi vielä työn alla, mutta niin tuntuu olevan aika monella muullakin Firenzeen lähtevällä vaihtarilla. Olen aika rennosti ottava ja positiivinen luonne, joten uskon löytäväni aina jonkin kopperon jostain, vaikka sitten vasta paikan päällä asuntonäytöissä käyden. Nyt on myös kyselyt muutamaan kämppään sähköpostin kautta laitettu, toivotaan, että joku niistä tärppää.

Alan ehkä vasta nyt kunnolla tajuta, että olen tosiaan lähdössä. Ensi viikolla sitä ei ehdi liikaa miettiä, kuusi työvuoroa ja about neljät eri ”läksiäiset” eri ystävä- ja sukulaiskokoonpanoilla pitävät siitä huolen…Kaikesta jännityksestä huolimatta olen kuitenkin innoissani löhdössä. On olemassa erilaisia jännityksiä: eka työpäivä-jännitys, eka pidetty oppitunti-jännitys, eka sijaistaminen-kokovartalohalvaus, huvipuistolaite-kuolemanpelko, runon lausuminen juhlissa-tutina, meninkin vahingossa Vuokin metroon-paniikki…JA NYT TÄMÄ. Jotain ihan uutta. Sukeltaminen syvään päähän, hyppääminen kympistä. Takaperin. Silti niin mahtava tunne.

Ja sitten on se ikävä. Miten on edes mahdollista, että tuntee ikävää jo ennen kuin on ehtinyt edes lähteä. Lentokentällä vuodatan sitten kuin vesiputous, ja turvatarkastaja kysyy, onko kaikki hyvin, ja minä vastaan että no miltä näyttää. Siihen hetkeen, Helsinki-Vantaan sinikeltaiseen jälleennäkemis- ja jäähyväisuniversumiin ja matkalaukkujen vetämisääniin ja epäselviin kuulutuksiin ja lentoemäntien kopiseviin korkoihin ja liikakiloihin ja ylihintaisiin sämpylöihin on vielä viikko ja yksi päivä. Eli ei mitään. 

Kohta avataan siivet ja lennetään.