Elossa ollaan!

Taidetta kaduilla.

Täällä tosiaan tutto bene, vaikka en ole opiskelukiireiltäni ehtinyt/jaksanut päivittää blogia nyt ihan liian pitkään aikaan. Ehkä on myös tuntunut tyhmältä kirjoittaa, kun ei ole mitään uutta ja ihmeellistä sanottavaa. Tai siis, Suomen näkökulmasta varmasti tavallinen arkenikin kiinnostaa, mutta omasta näkökulmastani kirjoittaminen on tuntunut nyt vähän väkisin vääntämiseltä. Joulukuu on sisältänyt lisäksi paljon koulukiireitä: kirjojen hankkimista, tentteihin lukemista, oppimispäiväkirjaa, satuesitelmän tekoa ja pari tuntiakin on tullut pidettyä suomen kielen opiskelijoille. 

Opiskelun ohella olemme käyneet tyttöjen kanssa edelleen aperitiiveilla, kaupungilla kahvilla tai vain pyörimässä ja ihastelemassa upeita valoja ja koristeita. Firenze tosiaankin on ehkä yksi kauneimmista joulukaupungeista. Olemme myös tykästyneet Lion's Fountain-nimiseen irkkupubiin, jossa olemme istuneet parit illat maailmaa parantamassa. Lisäksi sain tietää vasta nyt, että aina kuun ensimmäisenä sunnuntaina kaikki Firenzen museot ovat ilmaisia! Niinpä marssimme Lisen, Marijen, Ursulan, Annan ja Tiinan eli vanhan kunnon perusporukan kanssa Museo Galleria dell' Accademiaan katsastamaan se kuuluisa Daavid ja kourallinen muuta taidetta. Museohan oli iso ja vaikuttava, näkemisen arvoinen, mutta pidin kyllä Picasso-näyttelystä enemmän. Accademia oli hyvin perinteinen; ikonitaidetta, krusifikseja, äärimmäisen vanhoja maalauksia. "Vähän liian uskonnollista minulle", Lise kiteytti. 

Näyttelyn juttu oli iso ja komea Daavidin patsas, mutta jotenkin tuntuisi hölmöltä maksaa melkein 10e vain sen näkemisestä. Onneksi oli siis ilmainen. Jonottaahan siitä hyvästä tietenkin täytyy, mutta emme mekään joutuneet loppupeleissä odottamaan sisäänpääsyä pidempään kuin 20 minuuttia, ei paha. 

Itsenäisyyspäivää juhlistimme Tiinan kanssa meillä eli tuttavallisesti San Gallolla: glögiä, paikallisia leivoksia ja linnan juhlat suorana netin kautta. 101-vuotias Hannes hurmasi meidätkin. Uskomatonta kyllä, ketään muita viidestä kämppiksestäni ei ollut koko viikonloppuun kotona. Itse asiassa se on yllättävän tavallista - Mara nyt on aina Johnin luona, mutta myös muut huitelevat kaikki viikonloput jossain. Perheidensä luona tai missä lie. Viime viikolla saimme kuitenkin kiireistä huolimatta järjestettyä taas yhden "kämppis-illan", eli teimme yhdessä ruokaa ja söimme pitkän kaavan mukaan. Sen jälkeen katsoimme jonkun karmean huonon italiaksi dubatun leffan, jonka nimeä en edes halua muistaa. Tykkään todella paljon yhteisestä ajasta kämppisten kanssa, siinä tulee puhuttua ja kuunneltua eniten italiaa. Ja kaikki ovat niin kivoja. Mieletön tuuri kävi kyllä, olisihan kanssa-asujiksi voinut osua vaikka minkälaista hiihtäjää (itse asiassa olen itse varmaan se outo suomalainen hiihtäjä...) Kämppikset muuten maistoivat ensi kertaa glögiä ja Fasun sinistä sen kanssa, tykkäsivät. Olen myös saanut ihanalta "anopiltani" sen ensimmäisen yllätyspaketin jälkeen suomalaisia lehtiä luettavaksi sekä pikapuuropusseja ja pieniä herkkuja, ovat lievittäneet koti-ikävää ja piristäneet sateisina päivinä. Suomesta Firenzeen posti kulkee jopa viikossa eikä yksikään paketti ole vielä jäänyt tien päälle, toisin päin onkin sitten jo hankalampaa. 

Illanviettoa San Gallolla.

Joulumarkkinoilla olemme myös olleet eri kokoonpanoilla monta kertaa. Ne järjestetään Santa Grocella, ja ne ovat ilmeisesti yhdet koko Italian isoimmista joulumarkkinoista. Hehkuviiniä, unkarilaista tikkupullaa, saksalaisia hodareita, pipareita, kivoja lahjaideoita, sisustusjuttuja, käsitöitä, joulukoristeita, maistiaisia, live-musiikkia ja PALJON IHMISIÄ. Ainakin viikonloppuisin. Ja mitä lähemmäksi joulua tullaan, sitä enemmän markkinoillakin on tunkua. Tunnelma on kuitenkin ollut aina ihan mahtava ja joulufiilis on ainakin hetkellisesti kohonnut. Täällä sitä on jotenkin upeista valoista ja koristeista huolimatta vaikea löytää. Ehkä se on se Suomen pimeys ja lumi (tai räntä). Tai ehkä sittenkin ne läheisimmät ihmiset, perhe. Lauantaina koittaakin ilon päivä, kun rakkaat lennähtävät tänne joulua viettämään. Olen myös päättänyt palata heidän mukanaan lukulomalle Suomeen pariksi viikoksi, hurraa! Ajatus yksinäisestä tammikuun alusta ja ennen kaikkea uudenvuodenaatosta tuntui vain liian tahmealta ja synkältä. Tenttikausihan alkaa siis - tiedekunnasta ja oppiaineesta riippuen - tammikuun puolivälissä tai loppupuolella. Kaikki Erasmus-tytöt palaavat Firenzeen vasta tenttimään, samoin kämppikset, eli olisin ollut todella, todella yksin. En nyt kokenut olevani hiljentymis-retriitin tarpeessa ja lennotkin olivat halvat, eli Suomi, täältä tullaan. Siis hetkeksi. Sitten palaan Firenzeen tekemään tentit ja "sulkemaan" vaihtoni ennen lopullista paluuta. 

Uskomattoman nopeasti tämä syyslukukausi on mennyt. Se on aperolinpunainen, ukkosmyrskyn ja iloisenkiivaan puheensorinan kuuloinen, yhtä aikaa ennalta-arvattava ja yllätyksiä täynnä, sateesta kiiltävät mukulakivet, aamuisin herättävät kirkonkellot, hullu pulumummo, sikinsokin kiitävät polkupyörät, ikkunasta sisään paistava aurinko, aavistuksen ummehtuneelta ja klooriselta haisevat sisätilat, se on marmoripatsaita ja museoita, loputtomia portaita, yksiöitä ja soluja, oudosti aukeavia ovia, hevoskärryjä, punaisia päin kävelyä, vihreisiin unohtumista, tööttejä ja skoottereita, dimmi cara, ciao bella, come vai, turistien tikkitakit, pizzat ja pastat, täytetyt leivät ja Duomo. Joka kerta yhtä kauniina ja jykevän suurena, vielä sadatta kertaa ohi kävellessä. Sitten kun turtuu Duomon kauneuteen, on nähnyt kaiken. En voi oikeasti tajuta, että pian alkavan perheviikon ja Suomi-hyppäyksen jälkeen tulen tänne tammikuussa käytännössä vain käymään. Firenze, olet ollut hyvä. Olet ottanut ja antanut. Enimmäkseen antanut. Välillä pudottanut, kuitenkin kannatellut. Opettanut suunnistamaan. Opettanut lentämään. 

Pino's sandwiches.

Navuccon tipinsyöjälisko.

Lion's Fountain.

Marraskuu selätetty

Nyt on vähän kulttuuriakin koettu täällä. Heti ensimmäisestä viikosta lähtien puhuimme tyttöjen kanssa, että pakko mennä katsastamaan vähintään Picasso-näyttely Palazzo Strozziin täällä taiteen ihmekaupungissa. Eilen saimme (vihdoin) aikaiseksi näyttelyyn lähtemisen, ja kannatti kyllä käydä. Mukanamme oli myös Ursulan puolalainen kaveri, joka halusi tämän näyttelyn ehdottomasti nähdä. Picasson lisäksi näytillä oli useiden muidenkin taiteilijoiden töitä, pääasiassa espanjalaisia modernisteja. Lisäksi näyttelyn sisäänpääsy oli opiskelijoille ja alle 26-vuotiaille vain 4 €. Missään ei kielletty kuvaamista, joten ehdimme ottaa kännyköillämme yhden räpsäisyn, ennen kuin näyttelyn työntekijä tuli kieltämään brutaalin toimintamme. Ups. Kannattaisi ehkä panostaa muutamaan kieltokylttiin, niin ei tarvitsisi jokaiselle erikseen sanoa? Näyttelyn lopussa oli mahtava, kävijöitä aktivoiva "piirtopöytä", vai miksi sitä nyt kutsuisi. Vähän kuin vanha kunnon Paint, mutta kosketusnäytöllä. Tehtävänantona oli piirtää hirviö, ja tartuimmekin toimeen kaikki yhdessä. Tulos näkyy hieman alempana, olimme aika ylpeitä siitä! Näyttelyn jälkeen suuntasimme älyttömän hyvään voileipäpaikkaan, jossa saa valita leivän täytteet lukuisista vaihtoehdoista, ja hintaa tulee vain 3,5 €. Nimi on Pino's Sandwiches ja sijainti lähellä Santa Grocea, kannattaa käydä.

"Ei kuvia!"

Yhteistyömme tulos.

Marraskuun viimeiselle viikolle mahtui myös "kämppis-ilta" eli ihana yhteinen illallinen keittiössämme. Sieltä oli myös sopivasti palanut lamppu, eli aterioimme tunnelmallisesti kynttilänvalossa. Lampuua ei ole muuten kukaan tullut vieläkään vaihtamaan, vaikka asiasta on soitettu jo kaksi kertaa. "Si, si, aspetta, tranquilla." Eli odotellaan. Siihen saakka meillä on käytössä Maran todella tehokas jalkalamppu, eli aivan pimeässä ei sentään tarvitse kokkailla.

Ruokana oli Giadan isoäidin tekemää ragua, itse keittelimme tuorepastan ja teimme salaatin. Jälkiruuaksi oli keksejä ja teetä yhteisten tilojen divaanilla - päädyimme katsomaan leffan Piukat paikat, italiaksi A qualcuno piace caldo. Kyseessä oli siis mustavalkoinen, Marilyn Monroen tähdittämä kuuluisa pätkä, italiaksi dubattuna tietenkin. Juoni oli mielettömän viihdyttävä, olen kyseisen elokuvan joskus nuorempana nähnyt, mutta en muistanut siitä paljoakaan. Marilynin roolihahmon nimi oli Sugar, mikä oli käännetty suoraan italiaksi: Zucchero. Kuulosti ehkä aavistuksen koomiselta!

Tunnelmallinen illallinen pimeässä keittiössä.

Piukat paikat (1959), toimi edelleen!

Muuten marraskuun viimeiset hetket kuluivat parin aperitiivi-illan, siivoilun ja muun arkisen puuhailun lomassa. Yhtenä päivänä tajusin taas kerran, kuinka hyödyllisiä keksintöjä uuni ja mikro ovatkaan, vaikka pidin niitä aikaisemmin itsestäänselvyyksinä. Eilen kokkasin nimittäin kanaa ja riisiä, ja tänään yritin niitä sitten lämmitellä kattilassa. Voin kertoa, että vaati paljon öljyä ja kärsivällisyyttä, ettei riisi palanut kiinni pohjaan. Helpompaa olisi ollut varmaankin vain keittää uudet, mutta se taas tuntui kauhealta haaskaukselta. Kämppiksillä oli hauskaa epätoivoista lämmittely-yritystäni seuratessaan. Sunnuntaina olimme Tiinan kanssa Piazza dei Ciompin kirppiksellä, ja löysimmekin muutaman joululahjaksi kelpaavan jutun. Tiina puntaroi hienon, antiikkisen peilin ostamista, mutta kotiuttaminen kuitenkin jäi. Myynnissä olisi ollut tosi upeita ja persoonallisia huonekaluja, lamppuja ja koriste-esineitä, mutta eihän niitä mitenkään järkevästi saa täältä Suomeen rahdattua. Ja eiväthän ne nyt ihan kirppis-hintoja olleet, kun ammattimaiset antiikkiliikkeiden myyjät olivat kyseessä. Toisaalta tuolla kirpputorilla näki ihan kaikenlaisia myyjiä ja kaikenlaista myytävää, toinen ääripää ovat myyntipöydän virkaa ajavat lakanat ja itse valmistetut myyntiartikkelit.

Vaikea uskoa, että on jo joulukuu, mutta niin se vain on nähtävä. Tässä sitä mennään, viimeiset kaksi kuukautta. Partiolaisten luukkuja availlaan. Itsenäisyyspäivää jotenkin juhlitaan (saisiko Linnan juhlat näkymään suorana jostain netistä?) Joulutorit aloittavat Santo Spiritolla ja Santa Grocella (hehkuviinin saanti on siis turvattu, mutta myydäänköhän siellä pipareita tai torttuja?) Esitelmäni suomalaisista saduista lähestyy (18.12.), pienoinen paniikki nousee. Lämpöä on edelleen päivisin +17, uskomatonta. Toisaalta myös sataa usein. Toisaalta se ei haittaa. Ihanaa joulun odotusta kaikille!

Anna ja Tiina.

Kaunista!

Joulun odotusta italialaisittain

Tässä teille paikallinen hyvän mielen musiikkivideo, jonka kielikurssin opettajamme meille yhdellä tunnilla soitti. Esittäjänä Daniele Silvestri, kappaleen nimi Salirò. 

Svengaavan kesäisistä sävelistä huolimatta tämä on itse asiassa pikainen postaus (lähinnä pläjäys huonolaatuisia kännykkäkuvia) siitä, kuinka joulu lähestyy ja Firenze verhoutuu vähitellen valoihin ja koristeisiin. Ihmeellinen ajatus, että ensi viikolla on jo joulukuu, mutta pakko kai se on uskoa. Ensimmäistä kertaa en koe joulufiilistelyn aikaa Suomessa, mikä on vähän onttoa. Tykkään ihan liikaa joulukorttitalkoista, piparien ja torttujen leipomisesta, glögin juomisesta, pikkujouluista, lahjaostoksista, jouluvalojen asentelusta, kynttilöistä ja joululauluista. Täällä on lempeämpi sää ja valoisampaa, mutta joulufiilikseen on kyllä vaikea asettua. Olemme päättäneet järjestää Tiinan ja Sallan kanssa jonkinlaiset Suomi-pikkujoulut, glögiäkin löytyy jo omasta takaa täällä vierailleiden ystävien ansiosta. Pikkujoulut eivät tietenkään ole mitään ilman torttuja ja pipareita, mutta ei niitä täällä ainakaan valmiina myydä. Taikinat voi tietysti itse tehdä, jos vain kaikkia aineksia löytyy.

Tämän viikon sunnuntaina on jälleen kuukauden suurin kirppis Piazza dei Ciompilla, toivottavasti ei sada! Tiinan kanssa aiotaan metsästää sieltä mahdollisimman paljon joululahjoja. Eilen pidimme muuten taas suomen kielen tunnin yhdessä, aiheena essiivi ja translatiivi. Laadin opiskelijoille hienon tehtävämonisteen kuvineen kaikkineen - unohdin vain pienen pikkuseikan, eli kääntää etukäteen muutamat vaikeammat lauseet italiaksi. Opiskelijat sitten kysyivät tunnilla, mitä tarkoittaa valmistua insinööriksi ja osoittautunut vaikeaksi. Onneksi oli sanakirja. Ja onneksi opiskelijat ovat oikeasti tosi hyviä ja vain muutama ilmaus tuotti hankaluuksia. Lopuksi parit tekivät keskenään omia dialogeja, joissa tuli käyttää mahdollisimman paljon essiiviä ja translatiivia. Esimerkiksi seuraava repliikki oli ihan mieletön:

Eilen mä istuin mun sohvalle erittäin väsyneenä, koska mä menin pelaamaan jalkapalloa. Mä pelasin tosi hyvin, mutta mun joukkuetoverit muuttuivat vihaisiksi, koska mä en syöttänyt palloa. Mutta mä tulin sisään pukuhuoneeseen iloisena, koska minun joukkue voitti. 

Tottakai minulta tarkistettiin sellaiset sanat kuin joukkuetoveri, syöttää ja pukuhuone. Mutta silti, upea repliikki. Jännä, millaisia ylpeyden tunteita voi tuntea "oppilaastaan", vaikka en heidän varsinainen opettaja olekaan. Mutta juuri niiden ylpeyden tunteiden ja onnistumisien takia haluan opettajaksi, vaikka ammatissa on se toinenkin, kuormittava puoli. Paljon se ottaa, mutta niitä hyviä hetkiä ei voita sitten (melkein) mikään. Satuesitelmäni hahmottuu ja kirjatentin matskut on nyt tulostettu ja lainattu. Melkoinen nivaska. Hyvä silti, että on tekemistä, etenkin niille joulun jälkeisille yksinäisille päiville.

Näin kivasti yksi kauppa tervehtii asiakkaitaan (Salve = Terve).

Herkkuhetki eurolla.

Ihana (ja täysi) divari kotikadulla.

Kaduille asennettujen valojen lisäksi täällä näkyy joulukuusia ja -koristeita, ja kaupoissa soivat joululaulut. Yksi vaihtari mainitsi, että Italiassa on jopa laki, joka velvoittaa isommat kaupungit koristelemaan katunsa jouluksi. En ole tuota osannut mistään tarkistaa, mutta tämän maan omituiset käytännöt tuntien en ihmettelisi kyseistä lakia lainkaan. Joulumarkkinat kuuluvat tietenkin asiaan, mutta ne sentään alkavat vasta joulukuun puolella. Santa Grocen joulutori on itse asiassa maankuulu, eli mahtavaa olla ns. ytimessä. Jouluaatto on Italiassa arkipäivä, monet ovat silloin töissä ja liikkeet ovat auki myöhään. Aattoiltana syödään kuitenkin (Italian mittapuulla melko vaatimaton) jouluateria, jolla tarjotaan usein kalaa ja antipasteja, jälkiruuaksi kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä. Keskiyöllä lähdetään jouluyön messuun, josta palatessa syödään il panettonea eli jäätävän kokoista pullakakkua. Niitä näkee jo kaupoissa. Lahjat annetaan vasta joulupäivänä. Silloin on myös "oikean" jouluaterian vuoro: se on erittäin runsas ja kestää useita tunteja, sisältäen antipastoja, pastaa, lihaisaa pääruokaa (esim. fasaania, kalkkunaa tai helmikanaa) ja alueelle tyypillisiä jälkiruokia. Tuli ihan nälkä kun tuota kirjoitti. No, tänä vuonna päästään viettämään joulu italialaisittain ja toivottavasti myös syödään yhtä pitkään ja hartaasti!

Valoa pimeyteen.

Paikallinen tavaratalo pursuilee jo joulujuttuja.

(Yllätys)vieraita

Tätä tyttöä sumutettiin kyllä huolella, kun odotin vierailulle yhtä ystävääni, mutta paikalle pelmahtikin lisäksi kaksi työkaveriani! Emma ja Eero saapuivat samalla koneella torstaina, ja Petra perjantaina. Eero lähti silloin puolenpäivän aikaan muka takaisin hotelliin hakemaan unohtunutta laturiaan, vaikka menikin oikeasti asemalle Petraa vastaan. Ehkä vähän heikosti keksitty tekosyy, mutta en keksinyt kyllä epäillä yhtään mitään. Eerolla sitten kesti ja kesti hakureissullaan, eikä hän vastannut puhelimeen, vaikka olimme sopineet hänen vain käväisevän hotellissa ja tulevan pian takaisin.

-Aika ärsyttävää! Mikä sillä kestää?
-No niinpä!
-Sen piti hakea vain laturi!
-Jos se on löytänyt seuraa ja häipynyt?

Emmakin heitti vettä myllyyn, ja olin jo valmis ostamaan kaikki skenaariot Eeron eksymisestä samanaikaiseen kännykän katoamiseen. Hotellilla odottikin sitten iloinen yllätys numero 2 eli Petra! Emma sai itse asiassa reaktioni salaa myös videolle, se oli täynnä naurua ja kiljuntaa ja apuamitätäällätapahtuu-huutoja falsetissa. Kunnon juonittelijat, mutta olipahan mahtava yllätys. Tosin koko loppumatkan odotin, että vieläkö jostain hyppää lisää työkavereita, että onko firman pikkujoulut päätetty siirtää Firenzeen. Jälkeenpäin ajateltuna herätyskellojen olisi ehkä pitänyt soida siinä vaiheessa, kun kahden hengen huoneessa oli kolmaskin sänky. Ajattelin kuitenkin, että Eeron tulossa oli jo yllätystä kerrakseen, ja joskushan hotellit antavat kolmen hengen huoneita kahdelle, jos muuta ei ole tarjolla. En ollut taaskaan suunnitellut vierailijoille mitään ihmeellistä ohjelmaa, mutta jotenkin tämä kaupunki hoitaa sen puolen ihan itsestään. Aika torstai-illasta sunnuntai-aamuun vilahtikin ohi hetkessä.

Kiipesin  nyt kolmatta kertaa ylös Duomon kupoliin ja kellotorniin, vaikka olisivathan vieraani kolmistaankin pärjänneet. Näkymiin ei kuitenkaan koskaan kyllästy, ja ne ovat olleet joka kerta erilaiset säästä riippuen. Samalla tulee myös tehtyä jalkatreeni, hehe. Huomaa muuten, että turistikausi on nyt ohi ja kapeilla jalkakäytävillä mahtuu kävelemään huomattavasti vapaammin kuin vielä kuukausi sitten. Toki turisteja ja tikkitakkeja pyörii kaupungissa edelleen, ja lähempänä joulua voi vilkastua taas uudestaan. Suurimmille kaduille on myös ilmestynyt kuin vaivihkaa jouluvalot, ne eivät vain ole vielä päällä. Odotan innolla sitä tunnelmallista näkyä, kun valot sytytetään ja joulun odotus saa virallisesti alkaa. 

Sää on hellinyt aikaisempia vieraitani, ja nytkin onnistuimme välttämään alkuviikon rankkasateet. Perjantai-iltana sateli hieman ja lauantai oli pilvinen, mutta lämpöä sentään riitti Suomeen verrattuna mukavasti. Lauantaista tuli toiveiden mukaan shoppailupäivä, vaikka täytyy kyllä myöntää, ettei Firenze ole siihen tarkoitukseen Italian kärkipäätä. Täältä löytyy kyllä paljon liikkeitä, mutta perushintaiset jäävät lähinnä H&M:ään ja Zaraan, jotka löytyvät Suomestakin. Sitten on ihana Subdued. Ja sitten on kokonaisia katuja pelkästään luksus-liikkeille, joiden ovilla partioi portsari seulomassa asiakaskuntaa. Sen sijaan nahkaa täältä kannattaa ostaa, sillä se on verrattain halpaa ja laadukasta. Firenzessä toimiikin kuuluisa nahkakoulu, joten perinteet nahkatuotteille ovat pitkät.

Pilvinen lauantai kului kaupoilla.

Ehdimme pidennetyn viikonlopun aikana loppupeleissä paljon, ja aika ruokapainotteisesti mentiin: kävimme lasillisilla, aperitiiveilla, gelatolla, aamukahveilla ja kunnolla syömässä. Porukka oli sattumalta (!!) varannut hotellin naapurikadultani, joten välimatkan taitto sujui kätevästi ja pääsimme aina samaa matkaa kotiin. Tänään ihanat Suomi-ihmeet sitten lähtivät, ensin junalla Roomaan ja huomenna lento Helsinkiin. He saavat siis nauttia vielä yhdestä yöstä Italiassa ennen kotiin ja töihin paluuta. Minulla ensi viikko näyttää tavalliselta opiskeluviikolta, ei kummempia suunnitelmia lukuun ottamatta Erasmus-tyttöjen kanssa näkemistä. Ensi viikolla aion hommata kirjat ja tulostaa materiaalit suomalais-ugrilaisten kielten kirjallisuus-kurssia varten, eli lukeminen pääsee kunnolla vauhtiin. 

Nyt ei pitäisi olla odotettavissa yllätysvieraita (tai muitakaan) ennen joulua. Vähän jo valmiiksi pelottaa joulun jälkeinen tyhjä aika, kun perhe on palannut ja kaikki vaihtarikaverit ja kämppikset ovat vielä vanhempiensa luona loman vietossa. Elättelen toivoa, että Anna palaisi Firenzeen jo välipäivien jälkeen, mutta se ei ole vielä varmaa. No, opiskellessa se aika kai menee, ja nopeastihan se on kulunut nytkin. Tulee vain vähän erilainen ja varsin yksinäinen uudenvuodenaatto, jos Annakin päättää jäädä siksi ajaksi Saksaan. Toisaalta haluan kyllä nähdä, millaiseksi kaupunki muuttuu ja miten Italiassa on tapana ottaa uusi vuosi vastaan. Ammutaanko täällä esimerkiksi raketteja lainkaan? Se jää nähtäväksi.

Tähän loppuun on pakko vielä lisätä yhden suomen kielen opiskelijan nerokas runo keskiviikolta:

Katsoin maailmaa
Kuuntelin merta
Eksyin sinussa.

Kitschin aperitiivit.

Olen siivouslistassa "Rihho."

Odotettu tuliainen ja Antsa edelleen hengissä!

Kuulumisia

Nyt onkin riittänyt blogi-hiljaiseloa oikein pidemmän kaavan mukaan, mutta katkaistaan se nyt. Jotenkin ei ole tehnyt mieli kirjoittaa, ja niin kauan kuin tuntuu siltä, ei kannata väkisin yrittääkään. Oton lähdön jälkeen on ollut vähän matalapainetta niin sään kuin mielialankin suhteen, mutta nyt on taas mukava fiilis olla täällä ja asiat rullaavat totuttuun tapaan. Viime viikonloppuna olimme Tiinan kanssa Chiantissa Aegeen (taas yksi vaihtariyhteisö) järjestämässä tapahtumassa. Täytyy sanoa, että pidän ISF:stä enemmän, sillä järjestelyissä yleisesti oli vähän toivomisen varaa. Ruokaa ja juomaa oli kuitenkin varattu kaikille runsaasti ja oli mukava tutustua uusiin ihmisiin. Chiantin maaseudulla huomasi myös ensimmäistä kertaa kunnolla, että syksy on todella saapunut Toscanaan ja ruska oli kauneimmillaan. Kaupungissa sitä ei vain huomaa, koska Firenzessä on itse asiassa todella vähän puita.

Eilen perjantaina vietimme kämppisten kanssa juusto- ja viini-iltaa. Mukana oli myös kolme Maran tyttökaveria Napolista, Marakin on siis sieltä kotoisin. Voi kyllä taas todeta, että ero Etelä- ja Pohjois-Italian välillä on silmiinpistävä. Varsinkin Maran kaverit olivat sellaisia käsillä puhujia, ilmehtijöitä ja kovaan ääneen nauravia energiapakkauksia, että oli siinä suomalaisella ihmettelemistä. Hullut napolilaiset muodostuikin illan suosituimmaksi hokemaksi. Samat hullut innostuivat myös soittamaan musiikkia vähän liian kovalla, ja avonaisesta ikkunasta se kuului kadulle ja naapureille turhan hyvin. Osa kaduilla kulkevista intoutui vilkuttelemaan ja tanssahtelemaan mennessään, mutta lopulta ikkunan alle kaarsi myös paikallispoliisi vihaisen näköisenä. Napolilaiset olivatkin yhtäkkiä hyvin nöyrää sakkia ja musiikki hiljeni. Sää on ollut lämmin ja aurinkoinen aina eiliseen saakka, jolloin Italiaa riepotelleet rankkasateet ylsivät tännekin. Eivät toki sellaisessa mittakaavassa kuin pohjoisempana, missä on ollut kovia tulvia ja jopa kuolonuhreja. En ollut edes kuullut mistään tulvista ennen vanhempieni onhan Firenzessä kaikki ok -kyselyitä. Pitäisi ehkä lukea paikallisia uutisia vähän useammin, hehe. Säätutka on karuhkoa luettavaa seuraavat kolme päivää, mutta ensi viikon loppupuolella pitäisi pilkahdella taas aurinko. Juuri sopivasti ystäväni Emman vierailua varten!

Yliopiston järjestämä kielikurssi on nyt ohi, mutta edelleen on mahdollista osallistua oman valinnan ja mielenkiinnon mukaan työpaja-tyylisille tunneille, esimerkiksi keskusteluun tai kirjoittamiseen keskittyville. Kurssi suomalais-ugrilaisten kielten kirjallisuudesta on myös alkanut, ja vaikuttaa oikeastaan aika mielenkiintoiselta. Tulen pitämään kurssilla italiaksi esitelmän suomalaisista saduista ja satukulttuurista. Se on vasta joulukuussa, mutta olen jo vähän suunnitellut ja pohtinut satuja, joita voisin käsitellä. Lisäksi sain jäätävän materiaalilistan (tekstit ja kirjat italiaksi) tammikuista kirjatenttiä varten - sekään ei ole enää niin kaukana kuin miltä alussa tuntui, pari hassua kuukautta. Pitää vähitellen aloittaa lukeminen, ettei iske perinteinen viimeisten iltojen paniikki. Suomen kielen opiskelijat taas ovat työstäneet pari viimeistä viikkoa digitarinaa, josta jo aiemmin mainitsinkin. Yksi opiskelija tekee esimerkiksi esityksen Toscanan luonnosta, yksi aperitiivi-kulttuurista ja yksi italialaisesta elekielestä. Opiskelija pyysi videoon eleet myös minulta ja Tiinalta, eli meidänkin tähtihetkemme löytyy lopullisesta esityksestä. Turkulaiset opiskelijat saavat nyt sitten nauttia epätoivoisesta Italia-imitoinnistamme, olkaa hyvä vain. Tässä muuten hauska pätkä eleistä, vaikka videon hepuista vain muutama onkin oikeasti italialainen.

Yksi opiskelijoista oli viime kesän Kuhmossa työharjoittelussa, ja hänen tarinassaan riittää hauskoja tilanteita. Hän oli esimerkiksi ihmetellyt ensimmäiset pari viikkoa, mitä kalja tarkoittaa, kun kaikki hokivat sitä jatkuvasti. Kaikki perhokalastivat, hyttysiä oli ennätysmäärä ja jäyhät suomalaiset osoittautuivat lopulta varsin sosiaaliseksi ja ystävälliseksi kansaksi sen jälkeen, kun heille yritti puhua edes vähän suomea. On se mahtanut olla kuhmolaisista jännittävää; italialainen, suomea puhuva opiskelija eksynyt korpeen perhokalastajien ja hyttysten armoille. Oli joka tapauksessa ollut hänen elämänsä parhaat kolme kuukautta, hyvä Kuhmo! Suomen kielen tunneilla on riittänyt muitakin hauskoja tilanteita. Eräällä tunnilla opiskelijoiden piti kertoa unelmakodistaan, ja yksi tahtoi makuuhuoneeseensa suunnattoman sängyn. Katsonut varmaan suoraan sanakirjasta. Toinen tahtoi matkustella erikoisen ihmisen kanssa, tarkoitti tietysti erityistä. Yritimme siinä sitten selitellä, että erikoinen ei ole ehkä kaikista positiivisin tapa kuvailla ihmistä. Olemme muuten viettäneet pari marraskuista, sateista ja pimeää iltaa Tiinan yksiössä maailmaa parantamassa; on toki kasvattavaa, hauskaa ja halpaa asua kämppisten kanssa, mutta Tiinan asunto on kyllä ihana! Tunnelmalliset illat Tiinalla lukeutuvat varmasti niihin asioitin, joita myöhemmin muistelen kaiholla.

Vaikea uskoa, että on todellakin jo marraskuu. Suomessa se on yleensä se kurjin ja harmain kuukausi, täällä se tuntuu kotipuolen alkusyksyltä. Ensimmäinen sähkökatkoskin on koettu, ei tosin kestänyt kauaa ja päivänvaloa tulvi siinä vaiheessa vielä ikkunoista. Katkos sai kuitenkin miettimään, että ehkä kannattaisi hommata taskulamppu tulevaa varten. Pimeä ei ole täällä kuitenkaan sellaista veitsellä leikattavaa kuin Suomessa, ja katuvalot ovat tehokkaat. Kaduilla on alkanut muuten näkyä jo joulukoristeitakin; köynnöksiä, valoja ja pari pientä joulukuusta. Tigerin myyjät käyttävät jo tonttulakkeja, hyi. On kuitenkin helppo nähdä, että kaupunki tulee olemaan jouluvalaistuksessaan kaunis ja tunnelmallinen. Ei se silti tule olemaan samanlaista kuin Suomessa, kun herää aamuyöllä katselemaan vastasatavaa lunta. Ei ehkä ole mitään kauniimpaa ja rauhoittavampaa. On pysähtynyttä ja puhdasta, vain katuvaloja vasten heijastuvat hiutaleet liikkuvat. Joku koiranulkoiluttaja ehkä. Naapuritalon ikkunoissa loistavat joulutähdet ja kyntteliköt. Naapuri tulee parvekkeelleen, sytyttää tupakan, sammuttaa siniset jouluvalot. Hesarin jakajan jalanjäljet ovat jo kadonneet uuden lumen tieltä.

Nyt aloin näköjään nostalgiseksi, mutta ihan varmasti kotona muistelen jotain Firenzen näkyä, tunnelmaa tai muistoa samalla tavalla. Nyt olen vielä liian lähellä. Vähän päälle kahden kuukauden päästä enää en.

Milkeria-kahvila pelasti rankkasateelta.

Marraskuu. Ei muuta.

Christmas is coming.

Tähän sai itse valita kolme täytettä, 3 €.

Soul Kitchenin aperitiivit.

Otto lähti, syksy tuli

Blogi on ollut nyt hetken aikaa nukuksissa, sillä Otto lennähti tänne viime keskiviikkona peräti viikoksi (!!) ja koneella istuminen jäi unholaan. Oli ihana viikko, vaikka emme tehneetkään mitään ihmeellistä. Ainoa "turistijuttu" oli Duomon kupoliin ja kellotorniin kiipeäminen, muuten aika kului lähinnä istumalla eri kirkkojen portailla, puistojen penkeillä, Piazzale Michelangelolla tai ravintoloiden terasseilla nauttimassa viimeisistä todella lämpimistä päivistä. Tykkäämme molemmat istua jossain, missä voi tarkkailla ohikulkevia ihmisiä. Firenzessä tarkkailu lipsui välillä turisteille hihittelyn puolelle, sillä jos jonkinlaista selfie stickin kanssa heilujaa täällä parveilee. Ihmettelimme myös tikkitakkien ja leopardikuosien määrää; kyseinen muoti taitaa rantautua meille jälkijunassa keväällä tai viimeistään seuraavana syksynä. Viikon lempihokemaksi muodostui "tikkitakki-perhe takaoikealla" tai "leopardi lähestyy."

Taas jossain portailla.

Paita sävy sävyyn Duomon kanssa!

Kiinnitimme myös huomiota nyrpeisiin pariskuntiin, etenkin naisiin, jotka kantoivat kalliiden muotiliikkeiden paperikasseja ja poseerasivat tylsistyneen näköisinä kenties maailman kauneimman kirkon edessä. Ehkä mies ei suostunutkaan ostamaan sitä kalleinta käsilaukkua tai kaulakorua, ja koko loma oli sitten pilalla. Mutta kyllä Firenzessä myös rakkautta riittää, ei tämä pelkkien nyrpeiden turistien kansoittama kaupunki ole. Itse asiassa lämpimät illat, valaistut sillat, katusoittajat ja ruusukauppiaat melkein huutavat pariskuntia nojailemaan toisiinsa ja tuijottelemaan hölmöinä - ehkä mekin siihen hieman syyllistyimme. Päiväohjelmaamme kuului nojailun lisäksi lähes joka päivä aamuhetki jossain kahvilassa. Halvin ja mukavin löytyi kotikadulta eli Via San Gallolta, molempien juomat ja croissantit yhteensä 4€. Caffe americano on lähinnä suomalaista kahvia, ja se on italialaisten mielestä aivan hirveää myrkkyä. Yhdessä paikassa Otolle tuotiin pieni määrä kahvia ja rinnalle kuppi kiehuvaa vettä. Siinä hetki mietittiin, että mitäs ihmettä, ennen kuin tajuttiin jutun idea: sekoita itse. Caffe Rosano on yksi suosikeistani, ja siellä on myös mukava henkilökunta, joka tuntuu tuntevan jokaisen asiakkaansa.

Caffe Rosanossa.

Lauantaina teimme loistavan löydön aivan sattumalta, kun Santa Grocella järjestettiin Mercatino internazionale eli kansainvälinen tori. Tarjolla oli eri maiden parhaat palat, mm. paellaa espanjalaisittain, kreikkalaisia souvlakeja, brasilialainen katukeittiö, englantilaisia pikkuleipiä, marmeladeja ja teetä, belgialaista suklaata jne. Kaikenlaista löytyi, ja tietenkin ruuan lisäksi myös jokaiselle maalle tyypillisiä myyntiartikkeleita. Suomikin oli edustettuna: porontaljoja, avaimenperiä, pehmoleluja, villapaitoja ja turkkeja. Ja myyjä, joka ei puhunut suomea. Olisimme ehkä kaivanneet enemmän jotain meille tyypillistä ruokaa ja juomaa, kuten muilla mailla. Sen sijaan maatamme edusti kasa husky-, hirvi- ja poropehmoleluja. Riistapyöryköitä emme siis saaneet, mutta päädyimme syömään saksalaiset hodarit perinteisellä wurstilla, oli mielettömän hyvää. Ja päälle tietenkin saksalainen lager. Maistiaisia oli tarjolla yllin kyllin; juustoja ja hilloja, leivonnaisia ja leipää, salamia ja suklaata. Kojuissa soi maalle tyypillinen musiikki ja tapahtuma oli auki yömyöhään. Yleensäkin teemme reissuillamme parhaat löydöt aina silloin, kun emme varsinaisesti etsi, vaan harhailemme vain. Sama pätee myös toisin päin: kun yritimme Oton viimeisenä (kaatosateisena) aamupäivänä löytää nopeasti jonkin kivan ja kohtuuhintaisen kahvilan, ei sellaista yhtäkkiä löytynytkään mistään. Normaalistihan niitä putkahtelee esiin joka nurkan takaa.

Pizzaiuolon (pakko se on vain viedä jokainen täällä vieraileva sinne, ei voi mitään) lisäksi makumatkailimme Maran suosituksesta ZaZa-nimiseen ravintolaan, jossa saimmekin mielettömän hyvää ruokaa. Palvelu oli vähän leipiintynyttä ja turisteja oli enemmän kuin paikallisia, mutta kyllä sen grillatun kannarinnan ja rosmariini-perunoiden takia kannatti naapuripöydän leveää jenkkiaksenttia sietää. Oli myös huvittavaa seurata takanamme ruokailevien aasialaisten käyttäytymistä: välittömästi annosten saavuttua jokainen kaivoi samanlaisen Nikonin laukustaan ja aloitti räpsimisen. Koimme yllättävän hyvän makuelämyksen myös ostettuamme pulled pork-tyyppiset leivät markkina-alueen luona seisovasta myyntikojusta. Kovasti paikalliset herkkua ostivat, ja kysyin sitten yhdeltä, mitä leipä pitää sisällään ja onko se hyvää. Vastaukseksi saimme vuolaat kehut ja selvityksen, että leipä on parasta, mitä Firenzessä voi muutamalla eurolla syödä. Ei ehkä kannata miettiä liikaa, mitä lihaa täytteessä oli käytetty, mutta olipahan hyvää. Ollessani torstaina pakollisella kielikurssilla Otto seikkaili muutaman tunnin yksin ja sattui löytämään kauppahallin yläkerrasta kivan ravintolamaailman, joka on auki kahteentoista yöllä. Pakko kokeilla joskus, nyt emme ehtineet.

Maanantaina olimme Tiinan ja Tiinan poikaystävän kanssa aperitiiveilla ja sen jälkeen lasillisilla Rexissä. Juttu luisti ja naurua riitti, lisäksi todistimme baarimikon rentoa otetta työhönsä (hän esimerkiksi joi shotteja asiakkaiden kanssa) ja muutaman kanta-asiakkaan varsin rempseää käytöstä. Sinä yönä oli niin lämmin, että istuimme vielä puolenyön aikaan ulkona pelkkä kynttilä lämmikkeenä. Sen sijaan lauantaina puhalsi kylmä ja ankara viima, ja etenkin joen varrella ja silloilla oli jäätävän kylmä. Nyt onkin äärimmäisen vaikea pukeutua, sillä yön ja päivän välinen lämpötilaero on kymmenisen astetta: päivällä +20, yöllä +10 tai vähemmän. Otonkin kanssa istuskelimme päivisin ulkona lyhythihaisissa paidoissa ja saimme jopa vähän väriä, mutta iltoja varten piti varata hanskat, takki ja kaulaliina. Italialaiset käyttävät nyt jo kunnon vuoritakkeja ja talvisaappaita, kun taas Tiinan kanssa yritämme kulkea nahkatakissa ja tennareissa niin kauan kuin mahdollista. Ja paikalliset katsovat taas, että mikä ihme noita suomalaisia vaivaa. Minua on muuten peloteltu etukäteen siitä, kuinka kylmiä Italian asunnot ovat talvella. Asteita on kuulemma yleensä 15-18 ja nukkumaan mennään pipo päässä ja villasukat jalassa, pitkähihaisessa paidassa. Torstaina tapahtui kuitenkin ihme ja ilo, kun asuntomme patterit oli laitettu päälle. Eikä edes millekään haalealle kädenlämpö-asteelle vaan ihan oikeasti kuumalle. Kämppikset sanoivat, että täällä oli viime talvena sisällä jopa liian lämmin. Ei haittaa tällaista vilukissaa yhtään!

Nyt on siis Firenzeä esitelty poikaystävällekin, joka muuten tulee tänne uudestaan jouluksi perheeni kanssa. Ja nyt on jo marraskuun alku, eli olen ollut täällä kohta kaksi kuukautta, melkein huomaamatta. Aikamoista. Onnekas muuten olen, kun olen saanut niin paljon tukea ja kannustusta tänne lähtöön, enkä ihmettelyä tai syyllistämistä. Tai no juu, muutama on kyllä hämmästellyt, että ihan todellako lähden opiskelemaan suomen kieltä Italiaan. Siihen selvennän, että oikeastaan enemmänkin suomen kieltä opettamaan ja italian kieltä oppimaan. Joka tapauksessa pari vaihtarituttua kokee inhottavaa syyllistämistä poikaystävän suunnalta, eikä puhettakaan, että he tulisivat Firenzeen vierailulle. Ulkomaille muuttavaa voi joku toki kutsua itsekkääksi omien unelmiensa tavoittelijaksi, mutta mielestäni itsekkyyttä on myös toisen ihmisen rajoittaminen ja ainutkertaisten mahdollisuuksien torppaaminen. Riippuu tietysti asiasta, mutta jos nyt puhutaan vain muutaman kuukauden vaihto-opiskelusta. Totta kai pohjustin lähtöä pitkään ja kysyin lopulta mielipidettä suoraan - Oton ensimmäinen kommentti taisi kuulua jotakuinkin näin:

-Mahtavaa. Voisinpa mäkin lähteä.

Nyt on ollut siis vähän spesiaalia Firenze-elämää vierailijoiden ansiosta. Vähän on avainta pudoteltu kaivoon, syötetty kämppiksille Suomi-suklaata ja salmiakkia, maisteltu viinejä, naurettu turisteille, kivuttu Duomon kupoliin, menty vähillä yöunilla ja skipattu muutamat luennot, mutta ihanat pari viikkoa on ollut. Aika palata ruotuun ja arkeen. Italian ilmastokin taitaa olla samaa mieltä, sillä juuri tänään, Oton viimeisenä päivänä, on satanut ihan kaatamalla. Marraskuu iskee tännekin; ehkä vähemmän pimeänä, mutta kenties yhtä sateisena. Onneksi on kuumat patterit.

Perjantai-birra.

Suomi-tytöt Italiassa

Ihana "pidennetty viikonloppu" takana rakkaiden ystävien kanssa, jotka olen tuntenut kohta 10 vuotta. En ollut suunnitellut mitään ihmeellistä ohjelmaa Chiantin viinitilakäynnin lisäksi, mutta jotenkin sitä tekemistä vain ilmaantui ja aika lensi siivillä. Niinhän se tekee aina, kun on mukavaa. Torstaina aloitimme aikaisin aamulla ja treffasimme Via San Gallon ja Via Delle Ruoten risteyksessä italialaiseen tapaan vähän sinne päin, puolelta tai siihen suuntaan. Tytöt sisäistivätkin viikonlopun aikana piano piano-ajattelun hienosti ja taisin olla vain kerran heitä myöhemmin tapaamispaikalla. Torstaina kiertelimme rentoon tyyliin kaupungilla ja katsastimme päänähtävyydet. Ninan ja Anun reaktiot ja ilmeet muistuttivat tällaista kauneuteen turtunutta jäärää Firenzen upeudesta. Tottuminen tapahtuu niin nopeasti. Päätimme spontaanisti kiivetä myös Duomon kupoliin, kun jonoakaan ei ollut liikaa. Täytyy sanoa, että ylhäällä odottavat näkymät olivat kaiken sen kiipeämisen arvoiset, mutta ahtaanpaikankammoiselle portaikko ei kyllä sovi. Itsekin kärsin pienoisesta ahdistuksesta ahtaissa paikoissa, esimerkiksi juuri portaikoissa, joiden kumpaakaan päätä ei näy. Yhdessä vaiheessa jonotimme jossakin Duomon keskivaiheilla kapeissa portaissa, eikä ihmismassa liikkunut kymmeneen minuuttiin mihinkään. Ilma alkoi tuntua tunkkaiselta, ja piti siinä sitten ottaa takkia pois ja hengitellä rauhallisesti. Korkean paikan kammosta en sen sijaan kärsi lainkaan, joten huipulla oli mahtavaa. Kupolin pystyi kiertämään, joten joka suuntaan näki. Lisäksi tasanne oli tilava eikä liian ruuhkainen, kaikkialle oli tilaa katsella rauhassa. 10 € maksava lippu on voimassa 24 tuntia, eli Duomoon tai viereiseen kellotorniin voi kiivetä saman päivän aikana niin monta kertaa kuin jalat, kunto ja aika vain antavat myöten.

Torstaihin kuului myös piknik Piazzale Michelangelolla, live-musiikkia ja alkavan auringonlaskun seuraamista. Täytyy sanoa, että ilmojen suhteen meillä kävi mieletön tuuri! Maanantaina ja tiistaina sateli koko päivän, mutta keskiviikosta sunnuntaihin saimme nauttia päivisin lähes hellelukemista. Pari suojaamatonta Suomi-nenää saattoi jopa vähän palaa. Illalla odotti Kitchin superhyvä aperitiivi-buffet, tähän asti kokeilemistani paras (mutta myös kallein, 10 €.) Silmät söivät taas vähän enemmän kuin suu veti, mutta olipahan hyvää. Seuraamme liittyivät myös Tiina ja Anna, myöhemmin nautituille jälkkäri-gelatoille Ursulakin. Anun ja Ninan ilmeet ensimmäisen lusikallisen jälkeen olisi pitänyt saada videolle, ai että.

Perjantaina tapasimme kymmeneltä risteyksessä ja suuntasimme aamukahveille erittäin paikalliseen kahvilaan lähellä Piazza della Libertaa. Siellä todistimme parisuhdedraamaa, jonka aiheena oli lottous ja ilmeisesti miehen liian pitkälle viety uhkapelivimma. Täydellisen aamuhetken jälkeen tytöt tekivät löytöjä vaatekaupassa nimeltä Subdued, ja muutenkin perjantaipäivä oli pyhitetty tuliaisten hankinnalle ja päämäärättömälle harhailulle kaupungilla. Kävimme mm. ostamassa Pugi-leipomosta (tämäkin Maran suositus) keksejä ja istahdimme syömään niitä Duomon portaille, ihmisvilinää seuraillen. Vein vieraani tietenkin Bonaugoon syömään, tarjoilija ihastui tyttöihin välittömästi ja kutsui käymään baariin, jossa hän iltaisin työskentelee. Lupasimme harkita asiaa, vaikka pikkurilli-lupaus olisi ehkä velvoittanut määrätietoisempaan päätöksentekoon. No, Nina ja Anu olivat varsin ihastuneita ruokaan, tarjoilijaan ja ilmapiiriin. Olimme esimerkiksi vähän myöhässä lounasajasta, mutta keittiö suostui silti tekemään meille vielä pastat. Ei muuten ikinä onnistuisi Suomessa! Törmäsimme Bonaugossa myös Tiinaan ja hänen tänne tulleeseen kaveriinsa, huomaa mikä on meidän lemppariravintolamme. Ja jälleen sen, että Firenze on oikeasti suuri kylä, tuttuihin törmää erittäin usein sattumalta. Niin tapahtui ruuan jälkeenkin, kun näimme kaksi opiskelijaa suomen kielen tunneilta.

Pidimme lyhyen suihku- ja laittautumistauon, sitten Nina, Anu, Salla ja Tiina tulivat meille aloittelemaan iltaa. Suomi-tyttöjen vaihtaessa kokemuksia ja tutustuessa toisiinsa musiikin ja viinin saattelemana äänenvoimakkuus ja naurun määrä kohosivat välillä tähtitieteellisiin lukemiin. Kaikkien kemiat kohtasivat kivasti, ja katolle vievä ikkuna osoittautui menestykseksi. Siinä istuskeltiin ja katseltiin tähtitaivasta, taustalla taisi soida joku suomalainen kappale. Veimme myös suklaamaistiaisia (Fasua) alakertaan kämppiksille, tykkäsivät kovasti. Giada myös väitti, että italiani on kehittynyt - alussa kanssani ei voinut jutella kuin käytännön jutuista, nykyään jo paljon muustakin. Kiva, jos se on totta, itse en sitä ehkä niin hyvin huomaa. Jatkopaikaksemme valikoitui kämppisten suosituksesta Bar Rex Via Fiesolanalla, se oli tupaten täynnä ja törmäsimme sattumalta Annaan! Suuri kylä, jälleen. Kukaan meistä ei onneksi välitä yökerhojen jumputijumputi-meiningistä, joten paikallisten täyttämä, kivasti sisustettu ja hyvää musiikkia soittava baari oli täydellinen meille. Ainoa miinus oli vain yksi vessa koko baarissa (!!), mutta muuten oli todella hauska paikka ja ilta. Ja 10 minuutin kävely kotiin, luksusta.

Lauantai alkoi jälleen pienellä univajeella, mutta emme antaneet sen haitata. Söimme "kalastajan risotot", ja ehkä vähän lapsellisesti ajattelimme niissä olevan kalaa. Vääääääärin, olisi pitänyt varmistaa. Nyt on sitten maistettu simpukoita ja mustekalaa, eikä ollut edes pahaa. Ronkeli-Riikka on näköjään vaipumassa unholaan. Lauantai kului melko pitkälti Chiantissa kahdella eri viinitilalla, joista toisesta ostimme myös kolmeen pekkaan erittäin hyvän punaviinin. Jaamme sen joskus pimeänä, kylmänä talvipäivänä ja muistelemme Firenzen lämpöä. Maistelu oli positiivinen kokemus; mielikuvani oli lähinnä pieni suullinen jokaista viiniä, sen jälkeen niiden pois sylkeminen. Tällä retkellä ei laseja täytettäessä kuitenkaan turhia säästelty, ja huomasimmekin, kuinka salin äänenvoimakkuus kummasti nousi maistelukierrosten edetessä. Pidimme enemmän 24 € maksaneesta viinistä kuin 74 € maksaneesta, kumma juttu. Pecorino, balsamico, salamit ja oliiviöljyyn kastettavat leivät sopivat kokonaisuuteen täydellisesti, kriittinen restonomi-opiskelijammekin oli oikein tyytyväinen kaikkeen. Lopuksi saimme vielä maistiaiset grappaa, hyi. Opas neuvoikin pidättämään hengitystä ja juomaan sen vain mahdollisimman nopeasti, turhia ajattelematta. Chianti oli upeaa, polveilevaa, viiniköynnösten rikastuttamaa Toscanan maaseutua - olimme onnellisia, että päätimme tulla. Retken järjesti My Tour-niminen lafka, ja opiskelijoille se maksoi vain 30 €. Lisäksi virkailijalle riitti todisteeksi, että vain minä näytin italialaisen opiskelijakorttini.

Poggio Amorellin viinitila.

Monteriggioni.

Kello 21 oli varaus Pizzaiuoloon. Nina ja Anu rakastuivat siihen yhtä paljon kuin minäkin. Anna tuli myös mukaamme syömään, ja ruuan jälkeen vietimme vielä viimeistä iltaa Duomon portailla. Sinne saapui myös Ursula, Annan kämppis ja kaksi kaveria, Matteo ja Matteo. Se oli huvittavaa, Matteo taitaa olla italiassa melko suosittu nimi. Oli ihana viimeinen ilta, mutta lähdimme puolenyön maissa nukkumaan, univaje painoi ja Anun lento takaisin Norjaan lähti aikaisin aamulla.

Sunnuntaina Anun jo lähdettyä Nina tuli ikkunani alle ja heitin hänelle avaimen, jotta matkalaukun saisi aamupäiväksi meille säilöön. Kaikki ei mennyt kuitenkaan niin kuin Strömsössä, ja katsoin kuin hidastetusta elokuvasta, kuinka yllättävä tuulenpuuska tarttui avainnauhaan ja muutti heiton suuntaa (saatoin myös tähdätä huonosti, mutta syytetään nyt tuulta). Avaimet lensivät siis kaivoon. Kyllä. Siis sellaiseen sadevesikaivoon, jossa on ritilä. Kaikkeen aina rauhallisesti ja panikoitumatta suhtautuva Nina pyysi tuomaan jotain välineitä, joilla avaimia voisi yrittää onkia. Itse vain hoin muutamia valikoituja voimasanoja, joista en saanut kyllä yhtään voimaa, ja sadattelin huonointa mahdollista tuuria. Sain kämppiksiltä rautalangan tapaista, sakset ja jonkun kapustan, ja nämä aseet mukanani lähdin epätoivoiseen taistoon sunnuntai-aamua vastaan.

Eihän siitä onkimisesta mitään tullut, kaikki työkalut olivat liian lyhyitä. Yritimme jotain narun sitomista kapustaan sen pidentämiseksi, mutta tekele oli aivan liian epävakaa. Pelastavaksi enkeliksi osoittautui avulias naapuri, opiskelijatyttö, joka tuli ihmettelemään epätoivoamme ja löysi sitten jostain tarpeeksi pitkän tikun. Voi sitä voitonriemun ja huojennuksen määrää! Avainnauhan heitin suosiolla roskiin, koska se haisi, no, viemäriltä. Onneksi neste kaivossa ylsi tarpeeksi korkealle, että avaimet oli edes mahdollista saada ongittua ylös. Aamun koettelemukset haukkasivat harmittavan ison palan viimeisistä Firenze-hetkistämme yhdessä, mutta ehdimme kuitenkin kääntyä Piazza dei Ciompin kirpputorilla ennen lentokenttäbussin lähtöä. Nyt on takki täynnä ihania muistoja, joilla jaksaa taas pitkälle. Kaiken lisäksi Otto tulee tänne keskiviikkona! Ihan vain päätti, että tulee, ja sitten osti lentoliput. Niin sen pitää ollakin, sellaisista ihmisistä tykkään. Rakastan. Sellainen olen vähän itsekin.

Ikkuna katolle.

Eväät.

Bar Rex.

Uusia makuelämyksiä.

Jälkkärikakut Pizzaiuolossa.

Illanviettoa Duomolla.

Katukirppis.