Ciao bella ciao: Pisa, Lucca ja vähän muutakin

Aamuinen kattoilu.

Paljon on taas tapahtunut muutaman päivän aikana - en voi uskoa, että olen muka ollut täällä vasta kaksi viikkoa, kun se tuntuu kahdelta kuukaudelta...Aluksi yritän tiivistää tähän jotain yleistä, ja sen jälkeen kertoa sunnuntain reissusta Pisaan ja Luccaan.

Perjantaina olimme Erasmus-porukalla syömässä ja gelatolla, lauantaina aperitiiveilla Tiinan ja Marijen kanssa. Olen saanut Vain elämää-jaksot toimimaan, ja PMMP:n Oo siellä jossain mun oli ehkä vähän liian sopiva tähän tilanteeseen, eli itkuksihan se meni. Perjantai-iltaa lukuun ottamatta tunnelmat ovat kuitenkin olleet hyvät ja tuntuu, että olen toden teolla sopeutumassa tänne. Kauppareissulla minulta kysyttiin jopa tietä! Ehkä sitten marssin eteenpäin niin määrätietoisen ja paikallisen oloisena, ilman kameralaukkua, vain Lidlistä ostettu reilun kaupan kangaskassi olalla. Osasin myös neuvoa reitin asemalle, vaikka vahingossa osoitinkin oikealle ja sanoin sinistra, mikä tarkoittaa vasenta. Mutta sekoitan oikean ja vasemman ihan suomeksikin välillä, eli ei mitään uutta sillä rintamalla.

Syömässä.

Ennen vaihtoon lähtöä meitä varoiteltiin useille vaihtareille tutuksi tulevasta tunneketjusta suhteessa opiskelumaahan: 1) kuherruskuukausi 2) ikävä/epätoivo 3) tasaantuminen/sopeutuminen. Myönnän, että ensimmäiset päivät olivat pelkkää hattaraa ja vaaleanpunaisia turisti-laseja, mutta ensimmäisellä viikolla koin myös epätoivon tunteita. Pari tylyä asiakaspalvelijaa sai suurin piirtein ajattelemaan, että kaikki italialaiset ovat vahanaamaisia nirppanokkia, opiskelujen ajankohta ja tarkemmat tiedot kursseista olivat hakusessa, en ollut vielä nähnyt asuntoa ja kämppiksiä, kaikki puhuivat italiaa liian nopeasti, tarjoilija katsoi säälien kun pyysin pöytää yhdelle, oli kallista, turisteja kaikkialla, enkä ollut vielä tutustunut muihin vaihtareihin. Silloin ajattelin, että miksi (tähän muutama voimasana) mä tänne lähdin kun olisin vain voinut jäädä turvalliseen ja ihanaan Suomi-elämääni, jossa minua ymmärretään ja kaikki on selvää ja kainalopaikka on taattu. Mutta nyt - aloilleni asettuneena, yhteisön löytäneenä ja kämppään kotiutuneena alan ymmärtää myös vaihdon hienouden. Tai ylipäätään itsensä haastamisen hienouden. Sen, kun hyppää pois omalta mukavuusalueelta, jotta voi kenties muuttua, kasvaa, oppia jotain uutta muista ihmisistä ja ennen kaikkea itsestään. Alan myös ymmärtää paremmin sanonnan on lähdettävä kauas, jotta voi nähdä lähelle. Itsestään selvänä pidetyt asiat näyttäytyvät ihan eri valossa ja tajuaa taas, mikä oikeasti on tärkeää. Normaalisti tunneketjun eri vaiheet kestävät kai myös vähän pidempään kuin kaksi viikkoa...

Sain lauantaina ihania uutisia mahdollisia, tulevia tunnevuoristoratoja helpottamaan; ystäväni Anu ja Nina tulevat (ehkäpä levy Fasun sinistä mukanaan ;)) moikkaamaan 22.10.-26.10., olen ihan innoissani jo suunnitellut kaikkea ohjelmaa, esimerkiksi käynnin viinitilalla Chiantissa ja yhteisen illanvieton kämppisten ja Suomi-tyttöjen kanssa. Se tulee olemaan mielenkiintoista, kun yritän toimia jonkinlaisena tulkkina riittämättömällä italiallani, mutta varmasti myös hauskaa. Vaihtelua tottakai, ja jotain, mitä odottaa. Odottelusta puheen ollen, italialaiset eivät osaa jonottaa. Suomalaiset taas tykkäävät jonottaa ehkä liiankin mielellään, mutta se on jo ihan toinen juttu. Olin siis hakemassa opiskelijaruokala-korttiani, ja porukka vain tuli odotteluhuoneeseen eikä järjestäytynyt minkäänlaiseen jonoon. Sitten aina arvailtiin, että kukakohan olisi mahdollisesti seuraavana vuorossa. Kaiken odottelun tuloksena hienossa kortissani lukee RIKKA TIKKANEN ja kuva on web-kameralla alaviistosta otettu ylivalottunut räpsäisy, mutta ainakin siitä sai hyvät naurut. Ihmetystä on aiheuttanut myös vastapäisen talon työmiesten systeemit: esimerkiksi neljä ämpärillistä hiekkaa ja betonisäkki vedetään vain narulla talon katolle. Ei edes sähkövinssiä tai mitään, kolme miestä vain kiskomassa lastia ylös ja yksi täyttelemässä alhaalla. Parasta viihdettä katsella kadun touhuja keittiössä kokkaillessa.

Uusi rakkauteni täällä on Esselunga, joka on supermarket kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Ensimmäisellä käyntikerralla menin ihan sekaisin kaikesta siitä hyvästä, halvasta ja ihanasta, mitä siellä oli tarjolla. Oli esipaistettuja pizzapohjia eurolla, kilometrin pituinen hedelmä- ja vihannesosasto täynnä tuoreita tuotteita läheltä, pyörryttävän hyvännäköiset juusto-, kala- ja lihatiskit, valmiskeittiöstä esimerkiksi broileria ja paistinperunoita kolmella eurolla, kakkuja ja leivoksia pelottavan halvalla, valmiita kastikkeita ja hyllyittäin erilaisia pastoja...Uutuudenviehätystä oli varmasti mukana runsaasti, ja muutaman viikon päästä Esselungankin kimallus on haalistunut tavalliseksi arkiruokakaupaksi. Lisäksi siellä oli meneillään sopivasti tarjouspäivät, mikä loi illuusion siitä, että kaikki on lähes ilmaista. Vähän ehkä innostuin, ja nyt jääkaapissa oma hyllyni pursuaa kohtuuttomasti kaikkea, kun muilla tytöillä on siellä yksi jugurtti tai puoliksi käytetty inkivääri. En tosin ihmettele, että hyllyt ovat tyhjinä, kun kämppikset luuhaavat jossain ihan muualla kuin kotona. Melkein koko viime viikon tytöt olivat joko poikaystävillään tai perheidensä luona, ja sama trendi jatkui viikonloppuna. Tänään Mara sentään tuli takaisin pyykkäämään ja opiskelemaan ja Giadankin kanssa oli mukava aamupalahetki keittiössä.

Sitten, vihdoinkin, se eilinen ISF:n järjestämä matka Pisaan ja Luccaan. Reissu kesti koko päivän, puoli kahdeksasta puoli kahdeksaan - kaikki oli hyvin organisoitua ja porukka mahtava, lisäksi Marije oli myös mukana niin tunsi jonkun paremmin. Päällimmäisenä ajatuksena päivästä jäi se, että Pisa on aivan liian täynnä turisteja, eikä itse kaupungissa ole juuri muuta nähtävää kuin ihmeiden aukio, eli käytännössä se kuuluisa kalteva torni ja viereinen kirkko. Se oli kuitenkin satumaisen kaunis, hohti valkoisena sinistä taivasta vasten, ehdottomasti näkemisen arvoinen. Saimme myös nauraa, kun aukio näytti olevan täynnä kung fu-taistelevia ihmisiä; kaikki halusivat joko työntää, potkia, halata, nostaa, koskettaa tornia sormenpäällä tai mitä ikinä. Itsekin tosin syyllistyin samaan, eli lopetan tyhmille turisteille nauramisen nyt tähän. Ilma suosi meitä, oli ihan tajuttoman lämmin ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kyllä äiti, muistin käyttää aurinkorasvaa ja juoda vettä. Pisan jälkeen Lucca olikin sitten todella kaunis Toscanan kaupunki täynnä pikkukujia ja käsityöläiskauppoja. Tuli vähän Porvoo mieleen. Luccaa ympäröi myös muuri (kyllä, Game of Thrones-läppää tuli heitettyä), jonka päälle pääsi kävelemään. Se oli siis oikeasti leveä ja paikalliset pyöräilivät ja lenkkeilivät siellä, eli mistään huimapäisestä tasapainoilusta ei ollut kyse. Upeaa vehreyttä silmänkantamattomiin, mutta kukaan ei heitellyt frisbeetä, istuskellut piknikillä tai pelaillut futista. Suomessahan jokainen vihreä pläntti otetaan hyötykäyttöön ja saatetaan viettää koko kesäpäivä puistossa, mutta ainakaan Luccan viheriöillä sitä ei näköjään tehty. Nyt olen runoillut jo liikaakin, siispä kuvat puhukoot puolestaan.